Polyteekkarin toimitussihteerinä minun pitäisi saada Otaniemen tunnelmaan kunnon tuntumaa. Päätän osallistua Otasuunnistukseen. Aidon tunnelman takaamiseksi liityn ’uudeksi opiskelijaksi’ yhteen sähköinsinöörikillan fuksiryhmistä.

– Meillä on etkot SMT:llä, tule siinä viiden kuuden välillä. Mä sanon mun fukseille, että sulla ei vielä oikein ollut ryhmää, avulias tuutori kaavailee puhelimessa. Seuraavana iltana soitan sovitun asunnon ovikelloa.

– Onko täällä ne etkot? kysyn eteisessä olevilta pojilta.

– Täällä on jotain, toinen heistä vastaa epämääräisesti.

Loikin kenkämeren yli peremmälle. Keittiö ja parveke ovat täynnä juttelevia ihmisiä. Otan kännykän esiin ja soitan juonessa mukana olevalle tuutorille.

– Mä olen nyt täällä. Illan sitsejä varten punk-tyyliin sonnustautunut tyttö tulee tervehtimään.

– Mun fuksit on tuolla parvekkeella, ota vaikka kaljaa tuolta kaapista niin sulaudut joukkoon. Kaivan omppusiiderin kassistani ja seuraan opastajaani.

– Tässä on Suvi, sen ryhmästä ei kukaan lähtenyt suunnistamaan, joten sopiiko että se liittyy teidän porukkaan?

– Totta kai, vaalea punapaitainen tyttö hymyilee. Hän on askarrellut sähkötöpselistä tupsun ylioppilaslakkiinsa.

Kohta ruskeasilmäinen tyttö haluaa tietää, mitä opiskelen.

– Mä olen sähköllä, saan sanottua ja toivon, ettei hän kysyisi enempää. Ei onneksi. Yhdellä pojista menee kaljaa nenään ja muita naurattaa. Olen helpottunut, kun ryhmä päättää lähteä siirtymään Alvarin aukiolle. Pojat eivät tunnu ihmettelevän uutta tulokasta, mutta tyttöjen teräväkatseisuus hermostuttaa. Ruskeasilmäinen esittää lisää kysymyksiä.

– Niin oletko säkin kasikutonen?

– Ei kun kahdeksankymmentä syntynyt. Olen jo opiskellut humanistisessa ja ollut ulkomailla, ja nyt päätin sitten vaihtaa alaa.

– Ai, sä et kyllä näytä yhtään niin vanhalta.

Nyt ymmärrän paremmin niitä kommentteja, joita sain itse kuulla kuusi vuotta sitten viettäessäni iloista fuksielämää. Vanhemmat opiskelijat olivat kauhuissaan, kun kasarit tulivat yliopistoon. Niin se aika rientää. Alvarin aukiolla fuksimajuri toivottaa suunnistajille mukavaa iltaa.

Meidän ryhmämme yhdistetään Infon fuksien kanssa, ja suunnistus lähtee vauhdikkaasti käyntiin. Ensimmäisellä rastilla näyttelen ulvovaa sutta ja pakenen hyökkääviä perhosia. Infon tytöt lahjovat rastinpitäjiä virvokkeilla. Seuraavalla rastilla pyydetään täyttämään lomake, jossa kysytään suosikkibändejä bile-esiintyjiksi.

– Oliko se sähköposti cs vai cc piste hut? -yksi pojista kysyy. En osaa antaa vastausta, mutta se ei ainakaan vähennä uskottavuuttani keltanokkana. Suunnistusjoukkue on täynnä ihailtavaa fuksitarmoa. ’Meillä ei ole aikaa mennä valerasteille, niiltä ei saa pisteitä ja menee turhaan aikaa. Kymmeneltä pitää olla valmiina!’ ’Nyt kaikki mukaan, yhteistyöstä saa eniten pisteitä!’

Ryhmä pelaa muistipeliä, tanssii tangoa tyttö- ja poikapareina, laulaa hevikaraokea ja esittää jazztanssia uimakouluteemalla.

Melkein kolme tuntia aktiivista menoa on jo takana, ja Otaniemessä alkaa hämärtää, mutta ryhmä ei lannistu. Vielä jaksetaan askarrella rakettia ja esittää eläytyen näytelmää viroksi. Retkijuomaa kuluu reippaasti ja tunnelma vain kohoaa.

Vanhan humanistin voimat alkavat ehtyä. Päätän lähteä bussipysäkille, kun illan ties kuinka mones tehtävä on suoritettu. Innokas ryhmä kirmaa kohti seuraavaa rastia. Vielä on melkein tunti aikaa kerätä pisteitä.