”Halojaa”, ontto miehenääni pihisee. Saatan kuvitella, miten Kauko Nieminen kiiruhtaa puhelimeen kotonaan Kulosaaressa. Niemisen itsensä mukaan aikaa ei ole ollut siivota eikä sisustaa. 73-vuotias vaikuttaa kovin kiireiseltä. Ehdotan haastatteluaikaa parin viikon päähän.
”Ei vielä voi sopia, eihän sitä tiedä mitä kaikkea tulee.”
Hyvä on, soitellaan uudestaan ensi viikolla. Nieminen ottaa minunkin numeroni.
Sunnuntaina, kun olen kotona syömässä lounasta, puhelin soi.
”Kauko Nieminen täällä päivää. Minulle sopisi haastattelu tänään.”
Anteeksi kuinka? Voitaisiinko kuitenkin tavata arkiviikolla?
Soitan maanantaina uudestaan. Kännykkään en saa yhteyttä, mutta onneksi Nieminen on kotona.
”Juu, tavataan vaan huomenna. Puolilta päivin olisi paras luonnonvalo, jos haluatte ottaa kuvia.”
Sanotaan kello kolmetoista.
”Soitellaan vaikka sitten paria tuntia ennen puolta päivää.”
Koskaan ei kai voi tietää, tuleeko parempaa tekemistä. Tiistaiaamuna Nieminen on taas langan päässä.
”Tavataanko Helsinginkatu 3–5:ssä, siinä on entinen lastentarha. Siinä lukee Lasten Hyväksi Ebeneser.”
Onkohan siinä joku kahvila?
”Eikö sinulla ole autoa? Aijaa.”
”Mutta siinä on vieressä koulu, josta kirjoitin ylioppilaaksi, entinen Viipurin reaalilyseo”, Nieminen innostuu kertomaan.
Lopulta saamme sovittua tapaamisen yliopiston kirjastolla, jonka lähistöllä hän kertoo liikkuvansa.
Kirjaston portailla odottaessani tuulee vinhasti. Yhtäkkiä joka toisella miehellä tuntuu olevan harmaa parta, mutta kaikilla se on melko lyhyt. Niemisen mukaan huono parrankasvu johtuu teennäisyydestä.
Vihdoin herra Nieminen saapuu paikalle vetäen kirjakärryä mukanaan. Ehdotan haastattelupaikaksi yliopiston kirjaston tai Kiseleffin basaarin kahvilaa.
”Ulkona on nyt raitis ilma, kun tuulee. Kyllähän puistonpenkilläkin voi istua.”
Yritän vielä tarjota kahvit, mutta ei auta. Istumme puiston penkillä, viimassa.
Varanotaari Nieminen aloitti kirjojen julkaisemisen parikymmentä vuotta sitten viisikymppisenä. Eetteripyörreteorian, josta useimmat hänet muistavat, Nieminen keksi jo 28-vuotiaana.
Väliin mahtuu pitkä aika. Omien sanojensa mukaan mies on tehnyt myös kahdeksasta neljään -hommia, muttei suostu paljastamaan, mitä. Postilla hän sanoo olleensa töissä useaankin otteeseen.
Työ Postissa alkoi 15-vuotiaana koulupoikana jatkosodan aikana. Nieminen kehuu olleensa ahkera ja hyvä työntekijä.
”Kun he huomasivat, että olen tavallista etevämpi ja huippukunnossa, sain mennä Kouvolan ja Helsingin väliseen postijunaan vaihtamaan postisäkkejä.” Erityisen mieleenpainuva oli junan törmääminen toiseen 18.7.1944 Mommilan ja Oitin välillä. Kuulemma parikymmentä ihmistä kuoli.
”Expedööri Väisänen oli puolen metrin päässä minusta. Törmäyksen jälkeen hänen ruumiinsa palasia kerättiin minun postisäkkiini.”
Mies kiertelee, kun yritän kysellä hänen omista haavoistaan. Nieminen kertoo tulleensa myöhemmin kutsutuksi postihallituksen johtajan puheille.
”Minulle tarjottiin aika korkeata paikkaa”, Nieminen sanoo, vaikkei koskaan mennytkään johtajan luo.
”Kun olin varovainen poikamies, en mennyt.”
Nieminen kehuu olleensa etevä paitsi työssä, myös urheilussa. Hän kokeili nuorena jalkapalloa ja voimistelua, muttei kuulunut kummassakaan seuraan. ”Olin kerran HPS:n harjoituksissa. Vastassa oli maajoukkuepelaaja, Sotiola. Sillä oli piikkarit, vaikka se oli kielletty. Pullaksi kutsuttu valmentaja ei uskaltanut komentaa Sotiolaa. Sen jälkeen en uskaltanut enää mennä harjoituksiin.” Jo koulussa Nieminen oli kiinnostunut taivaankappaleista.
”Pidin oppikoulussa kaksi esitelmääkin auringosta.”
Lukion jälkeen Nieminen mieli yliopistoon.
Erityisen vaikeana hän muistaa ruotsinkokeen. Professori luki ääneen Hufvudstadsbladetia, ja teksti piti kirjoittaa sanelusta paperille.
”Me jotka kirjoitimme hitaasti kaunista käsialaa, olimme kaikkein eniten posessa.”
Oikeustieteellisen tutkinnosta puhuminen on ainoa kerta, kun Nieminen vaikuttaa vaatimattomalta.
”Enhän mä ottanut kuin alemman oikeustieteellisen tutkinnon pahvit sieltä.”
Perhe Nieminen muutti Kuopiosta Helsinkiin Kaukon ollessa viisiviikkoinen. Helsingissä hän on viettänyt koko ikänsä, mitä nyt sota-aikana kävi Kouvolassa työn puolesta ja 1950-luvulla Tukholmassa. Mutta naapurimaa ei miellyttänyt, koska siellä oli ”enemmän huumeidenkäyttöä” kuin Suomessa.
Rivien välistä voi lukea, että Aino ja Paavali Nieminen ovat pitkälti elättäneet ainutta poikaansa. Nieminen on selvästi onnellinen ainoan lapsen asemastaan. ”Ainut lapsi on kruununperillinen, jolla ei ole kilpailijaa. Ainut lapsi on itsenäisempi ja siksi luovempi kuin muut.”
Kauko on elänyt koko ikänsä vanhempiensa kanssa lukuisissa eri asunnoissa. Isä kuoli jo vuonna 1979, äiti vasta vuosi sitten. Vuosaaren punatiilitalon kaksiossa koko perhe ehti asua melkein 10 vuotta ennen isän poismenoa. Nyt Kauko asuu siinä yksin.
”Erityisen mukava osakehuoneisto parhaalla paikalla”, Nieminen lataa kuin myyntiaikeissa.
Poika Nieminen sanoo huolehtineensa omasta ruoastaan jo pitkään.
”Syön monipuolista ruokaa. Ja paljon hedelmiä.”
Hyväkuntoiselta Nieminen näyttääkin. Kun tuulenpuuska tarttuu hänen lippalakkiinsa, hän hyppää tasanteelta ketterästi perään.
”Mitään sairauksia minulla ei ole eläissäni ollut. Enkä ole muuten koskaan ollut tupakoitsija.”
Liikuntaa mies ei myönnä enää harrastavansa.
”Olen sellainen kaveri, etten viitsi turhia liikkeitä suorittaa.”
Vaikka Nieminen halveksii nykyajan kiirettä, tuntuu hänelläkin olevan jatkuvasti menoa.
Koko perhe erosi kirkosta Kaukon ollessa vielä alaikäinen.
”Vanhempani olivat totuuden etsijöitä, omantuntonsa kuuntelijoita.”
Niemisen kirjat pursuavat viittauksia paitsi Raamattuun, myös hindujen, buddhalaisten ja muinaisten egyptiläisten uskontoihin sekä marxilaisiin oppeihin.
”Olen enemmän tietämisen kuin uskomisen kannalla”, hän silti sanoo.
Magiikkaa hän löytää kuitenkin luvuista. Jotain erityistä on siinä, että Kauko Nieminen syntyi päivälleen 365 vuotta Galileo Galilein jälkeen. Eritystä on sekin, että Messeniuksenkadulla perheen asunnonnumero oli 11 A 10, kun se Kyösti Kallion kadulla on 22 B 20.
”11 kertaa kaksi on 22, A plus A on B ja 10 kertaa kaksi on 20.”
Seuraavassa lauseessa puhe kääntyy taas auringonpilkkuihin, kuten monta kertaa aikaisemminkin.
Nieminen on kiinnostunut vähän joka aihepiiristä. Hänellä ei ole vaikeuksia siirtyä samassa lauseessa biologiasta uskontoon tai fysiikasta politiikkaan. Kirjoissakin henkilökohtaisen elämän tapahtumat lomittuvat näppärästi eetteripyörteiden ja auringonpilkkujen sekaan.
Nieminen on varavaltuutettu Helsingissä. Kun kysyn kiinnostusta kunnallisvaaleihin parin vuoden päästä, Nieminen vastaa seuraavien vaalien olevan jo ensi vuonna. Siis eduskuntavaalien?
”Niin. Ajattelin olla mukana.”
Sopivaa puoluetta on ollut vaikea löytää. Kansallismieliselle miehelle Vapaan Suomen Liitto kuulostaa erityisen hyvältä, mutta sekin vähän epäilyttää.
Sitoutumaton ehdokas hän joka tapauksessa olisi.
”Henkilöä on siinäkin puolueessa niin monenlaista.”
Viimeksi vaaleissa oli liikaa turhaa kamppailua. Nyt ajat ovat sellaiset, että asioihin pitäisi päästä vaikuttamaan.
”On pörssiromahduksia, jotka johtavat lomautuksiin, konkursseihin, lamaan ja työttömyyteen. Lisäksi Bryssel uhkaa Suomen vapautta.”
Nieminen pelkää pörssiromahdusten tulevan jo ennen maaliskuun vaaleja. Ennen lähtemistämme eri suuntiin varmistan vielä jatkosodanaikaisen junaonnettomuuden päivämäärän. Yliopiston kirjaston kulmilla kun olemme, voisin saman tien käydä lukemassa aiheesta uutisen mikrofilmiltä.
Kuulemma uutista ei kuitenkaan löytyisi.
”Sodanaikaisen sensuurin vuoksi siitä ei julkaistu mitään uutisia.”
Miksi ihmeessä?
Nieminen katsoo taivaanrantaan. Hän näyttää olevan taas postijunassa kesällä 1944.
”Siellä tapahtui merkillisiä asioita. Näin auringon…”
Mitä siellä tapahtui? Mies havahtuu tähän päivään, mutta vaihtaa taas sujuvasti puheenaihetta. Minun on tyydyttävä siihen, sillä kylmän kohmettamissa raajoissani ei ole enää juuri tuntoa.