Diaprojektori heijastaa takaseinälle mustavalkokuvia fasismin vastaisista mielenosoituksista. ”Taide kuuluu kansalle”, julistaa kaiteella roikkuva Kulttuurityöntekijäin liiton kirkuvanpunainen banderolli. Vanha vinyyli rahisee näyttämötilan uumenissa: ”El pueblo unido, jamás será vencido…”

Vaikka Chilen kansannoususta on jo 30 vuotta, Sergio Ortegan marssin säkeet palautuvat hetkessä vappuaattoa viettävien toverien huulille. Myös Agit Prop, Aulikki Oksanen ja muu 70-luvun musiikki soi vahvasti KOM-teatterin syyskauden uutuusnäytelmässä Baikalin lapset. Voi sitä vapauden kaihoa!

Pirkko Saision kirjoittama näytelmä ei ole kepeä parodia neukkula- ja derkkula-ajoista. Se tekee menneelle kunniaa hilpeän haikeasti ja terävästi. Baikalin lapset kertoo jotakin inhimillisesti olennaista siitä, mistä taistolaisuudessa oli kyse ja missä kohtaa sen ote alkoi lipsua.

1970-luvulla marxismi-leninismi selitti aukottomasti koko maailman ja päämääränä oli proletariaatin diktatuuri. Taistolaisuus oli 70-lukulaisille uskonnon korvike. Liike antoi jäsenilleen merkityksellisyyden, osallisuuden ja vaikutusvallan tunteen. Sen poliittisista aikaansaannoksista voi kiistellä, mutta liike jaksaa yhä kuohuttaa.

Taistolaisuuden tutkimisen ja dramatisoimisen voimavara ja painolasti piilee tässä ehtymättömässä traumassa. Vasta ei-osallinen sukupolvi pystyy kirjoittamaan sen vähemmän värittynyttä poliittista historiaa. Mutta onhan silminnäkijätodistuksella aina erityisarvonsa.

Baikalin lapset lähestyy aihetta aikalaisen, kirjailija-näyttelijän oman menneisyyden kautta. Näytelmässä Saisio ei julista tai nostalgisoi vaan muistelee aatteen ruohonjuurihistoriaa yksilöiden tasolta ja peilaa sitä Stasi-kätyreitä metsästävään nykyisyyteemme lempeän ironisesti.

Saisio pohtii näytelmässä myös ikääntymistä ja sitä, miten ihmiset säilyttävät arvonsa tilanteessa, jossa omaa elämää kantanut ja merkityksellistänyt aate murtuu. Näytelmässä kaksi aikatasoa kulkevat rinnakkain. Nykyajan rinnalle palaavat takautumina 1970- ja 1980-luvut. Kokijoina on kaksi sukupolvea: keski-iän kriisiä potevat 70-lukulaiset ja heidän lapsensa, omissa maailmanparannusperformansseissaan itseään etsivät aktivistit.

Näytelmä on aineksiltaan monitasoinen, mutta kolmetuntisena turhan pitkä ja toisteinen. Ensimmäisen näytöksen reilu tiivistys olisi tehnyt dramaturgialle terää.

Esityksen ohjannut Timo Torikka saa niin komilaisista kuin teatterikoululaisista irti laadukasta näyttelijäntyötä. Sävykkäimmät irtiotot heittää Marja Packalén ministeri Taruna, joka jääräpäisesti kieltäytyy ”kääntämästä bleiseriään Maarit Tastulan ohjelmassa” sekä Hannu-Pekka Björkman alati ”synopsis hahmolla” olevan runoilija-kantelija Penan ristiriitaisessa roolissa.

Sari Mällinen näyttelee mainiosti vuolasta teatteriohjaaja Vimppaa, joka työstää oopperaa omasta nuoruudestaan ja selvittelee siinä sivussa entisiä ja nykyisiä miessuhteitaan. Eero Ahon älykkäästi kyynistynyt elokuvaohjaaja Mantsu on kypsä ja notkea roolityö. Toisen polven näyttelijälapset Elsa Saisio, Eero Milonoff ja Suvi-Sini Peltola tulkitsevat idealistinuoria luontevasti ja intensiivisesti.

Illan bravuurista vastaa kuitenkin näytelmäkirjailija itse. Madame Pirkko Saisio vakuuttaa yleisön herkullisessa roolissa Vorkutaan karkotettuna ugrikirjailija Djuna Orbenkona. Toivottavasti Saisiota nähdään näyttämöllä ja elokuvissa jatkossakin – Kuutamolla-elokuvan muhkea äidin roolikaan ei hevin unohdu.