Eräänä iltana kävelin Helsingin keskustassa kohti Otaniemeen vievän linja-auton pysäkkiä. Kampin työmaan vierustalla on paljon muitakin pysäkkejä, joiden ohitse kuljin. Joillakin laitureilla ihmiset puhuivat hiljaa keskenään, toisilla vain tuijottivat ohitse ajavia autoja. Yhdellä pysäkillä seisoi vain vanha pariskunta kauppakassinsa kanssa. Toisaalla muutama teini joi kaljaa katulampun valossa ja odotti Tapiolaan menevää linja-autoa.

Lopulta pääsin tutulle talonkulmalle, jolla seisoskeli kourallinen pipoihin, kaulaliinoihin ja lämpimiin päällystakkeihin sonnustautuneita hahmoja. Muutamat puhuivat, toiset kuuntelivat musiikkia tai katselivat kelloa. Teekkareita kotimatkalla.

Kaikilla pysäkeillä oli oma tunnelmansa – joillakin vauhdikas, toisilla pysähtynyt. Otaniemen seisakkeella ihmisistä huokui samanlainen turvallisuudentunne kuin puolityhjässä luentosalissa, jossa paperit rapisevat ja luennoitsijan ääni mumisee vaimeasti taustalla.

Ihminen tulee elämänsä aikana seisoneeksi monella pysäkillä. Joskus voi olla hauskaa miettiä, onko itsellä ja muilla samaa linja-autoa odottavilla jotain yhteistä…