Polyteekkari

On lottovoitto syntyä Suomeen, niinhän se menee. Totta, mutta vain, jos asiaa tarkastelee tilastomatematiikan kannalta. Aineellinen elintaso ja kansalaisoikeudet ovat jokseenkin kohdallaan, mutta tähän ne hyvät piirteet tuntuvatkin loppuvan.

Pahinta on henkinen ilmapiiri, joka ei liene ollut kohdallaan koskaan pronssikauden päättymisen jälkeen, tuskin sitä ennenkään. Suomalainen on masokisti, vihaa itseään ja masentuu aina, ja kumpujen yöstä nouseva ryssän kammo heijastuu kaikkeen tekemiseemme, olipa vihollinen idässä tai modernisti Lähi-idässä. Tuskinpa täällä on päästy psyykkisesti ylitse edellisestä talvestakaan ennen kuin seuraava alkaa.

Erityisen ikävä piirre on vahva yhtenäiskulttuuri, joka on näkynyt aina mielipideilmaston jäykkyytenä. Joidenkuiden mielestä tilanne on viime vuosina muuttunut ja yhtenäisten mielipiteiden aika ohi, mutta tämä on täyttä roskaa. Jotain rajallista hajontaa yleinen mielipide tässä maassa on aina sallinut – mutta millaista?

Sata vuotta ja vielä 60 vuotta sitten vastakkainasettelu oli murhaavan jyrkkä oikeiston ja vasemmiston välillä. Myöhemmin tämä asetelma lientyi, viimeistään kommunismin romahtaessa. 1960-luvun puolivälistä 80-luvun loppupuolelle uusi erimielisyys oli arvomaailmaasteikko kristilliset versus liberaalit ajatukset. Aatteen paloa siis oli, mutta ei ole enää – ainakin sitä saa hakemalla hakea. Kulttuurin sirpaloituminen on pelkkää pintakiiltoa. Nuoriso pohtii suurin tuntein, edustaako heidän ajatuksiaan parhaiten Eminem, Nightwish vai Antti Tuisku – silti kaikki ovat yhtä mieltä ilmastonmuutoksen torjumisesta sekä hyvinvointiyhteiskunnan ja esiaviollisen seksin autuudesta. Niin sanotut aikuiset tyytyvät kilpailemaan palkoistaan ja miettivät, sopisiko talomaalin kanssa tyylikkäämmin yhteen sininen Bemari vai tummanharmaa Volvo. Samaan aikaan useimmat puolueet lässyttävät samaa; vain kristillisdemokraatit, vihreät ja perussuomalaiset erottuvat muista ja toisistaan muutenkin kuin tunnuskukkien värillä.

Vakaumuksellisena kristittynä, monien mielestä ns. fundamentalistina, minua on kuitenkin huolestuttanut jo pitkään yhteiskuntaamme vaivaava syrjintä ja rasismi kristittyjä kohtaan. Vanhan kulttuuritaustaisen kirkkokurin aika on kääntynyt ympäri, ja nykyisin syrjinnän kohteena ovat niin sanotut uskovaiset. Tämä on yhtenäiskulttuurimme tuorein ja tällä hetkellä kaikkein yhtenäisin juonne.

Tuoreessa Muhammed-pilakuvakohussa on näkynyt piirteitä sekä rasismista että yhtenäiskulttuurista ylipäätään. Tanskalaiset kuvat internetissä julkaissut Suomen sisu -järjestö joutui poliisitutkintaan jumalanpilkkalain vuoksi. Avoimesta ja varsin vakavasta rasismista tässä kertoo se, että muslimien uskonnollisia tunteita suojellaan lainsäädännön avulla, mutta kristittyjen pyhiä asioita saa pilkata kuten huvittaa. Vaikka kaikki tekstiaineisto rajattaisiin tarkastelun ulkopuolelle ja kuvienkin osalta tutkittaisiin pelkästään suoraa Jeesuksen pilkkaamista, julkisesti esillä ollutta tavaraa kertyisi tältä vuosikymmeneltä vähintään kaksi mapillista.

Lehtien palstoilla Muhammed- asetelmaa on tutkailtu lähinnä sananvapauden näkökulmasta, mutta kukapa kehtaisi nimittää omaa kotimaataan rasistiseksi? Muutamat kylläkin, jos syrjittynä on vaikkapa jokin etninen ryhmä tai seksuaalivähemmistö. Mutta suutaan ei avaa näemmä kukaan, jos rasismin kohteena ovat kristityt – ei ainakaan Suomessa. Yllättävintä on, että uskovaisista itsestäänkin noin 50 % on välinpitämättömiä: ’Jumala auttaa, joten meidän itsemme ei pidä tehdä mitään, jottei tule virheitä’. Näin minulle on vastannut moni.

Muhammed-kuvien tapaisessa ikävässä tilanteessa yhtenäiskulttuurimme saa myös suorastaan perverssejä piirteitä. Valtiojohdon reaktio pienen yhdistyksen nettisivuihin oli sellainen, että kylmän sodankin aikana sitä olisi pidetty liioiteltuna. Suomalainen ei saa näemmä olla mistään eri mieltä kuin naapurinsa – jos näin käy, kollektiivinen häpeä ja housuun lipsahtanut pissa pakottavat pääministerin pyytämään hairahtuneen lampaan puolesta anteeksi. Umpipelleilyksi tilanne muuttui, kun ulkoministeri ja presidentti jatkoivat samalla linjalla.

Kun Suomen reaktioita vertaa Tanskaan, en voi kuin nauraa. Jyllands- Postenin kuvat olivat mauttomia, mutta juutit ovat näyttäneet ihailtavaa suoraselkäisyyttä painostuksen edessä. ’Emme voi pyytää anteeksi sellaista, mitä emme ole tehneet’, sanoo ulkoministeri hallituksen puolesta – maassa kun ei ole sen enempää ennakko- kuin jälkisensuuriakaan. Suomessa tilanne ei näytä olevan ihan sama. Annan tukeni Tanskalle: Længe leve Danmark!




	Længe leve Danmark! Tuomas Kangasniemi On lottovoitto syntyä Suomeen, niinhän se menee. Totta, mutta vain, jos asiaa tarkastelee tilastomatematiikan kannalta. Aineellinen elintaso ja kansalaisoikeudet ovat jokseenkin kohdallaan, mutta tähän ne hyvät piirteet tuntuvatkin loppuvan. Pahinta on henkinen ilmapiiri, joka ei liene ollut kohdallaan koskaan pronssikauden päättymisen jälkeen, tuskin sitä ennenkään. Suomalainen on masokisti, vihaa itseään ja masentuu aina, ja kumpujen yöstä nouseva ryssän kammo heijastuu kaikkeen tekemiseemme, olipa vihollinen idässä tai modernisti Lähi-idässä. Tuskinpa täällä on päästy psyykkisesti ylitse edellisestä talvestakaan ennen kuin seuraava alkaa. Erityisen ikävä piirre on vahva yhtenäiskulttuuri, joka on näkynyt aina mielipideilmaston jäykkyytenä. Joidenkuiden mielestä tilanne on viime vuosina muuttunut ja yhtenäisten mielipiteiden aika ohi, mutta tämä on täyttä roskaa. Jotain rajallista hajontaa yleinen mielipide tässä maassa on aina sallinut – mutta millaista? Sata vuotta ja vielä 60 vuotta sitten vastakkainasettelu oli murhaavan jyrkkä oikeiston ja vasemmiston välillä. Myöhemmin tämä asetelma lientyi, viimeistään kommunismin romahtaessa. 1960-luvun puolivälistä 80-luvun loppupuolelle uusi erimielisyys oli arvomaailmaasteikko kristilliset versus liberaalit ajatukset. Aatteen paloa siis oli, mutta ei ole enää – ainakin sitä saa hakemalla hakea. Kulttuurin sirpaloituminen on pelkkää pintakiiltoa. Nuoriso pohtii suurin tuntein, edustaako heidän ajatuksiaan parhaiten Eminem, Nightwish vai Antti Tuisku – silti kaikki ovat yhtä mieltä ilmastonmuutoksen torjumisesta sekä hyvinvointiyhteiskunnan ja esiaviollisen seksin autuudesta. Niin sanotut aikuiset tyytyvät kilpailemaan palkoistaan ja miettivät, sopisiko talomaalin kanssa tyylikkäämmin yhteen sininen Bemari vai tummanharmaa Volvo. Samaan aikaan useimmat puolueet lässyttävät samaa; vain kristillisdemokraatit, vihreät ja perussuomalaiset erottuvat muista ja toisistaan muutenkin kuin tunnuskukkien värillä. Vakaumuksellisena kristittynä, monien mielestä ns. fundamentalistina, minua on kuitenkin huolestuttanut jo pitkään yhteiskuntaamme vaivaava syrjintä ja rasismi kristittyjä kohtaan. Vanhan kulttuuritaustaisen kirkkokurin aika on kääntynyt ympäri, ja nykyisin syrjinnän kohteena ovat niin sanotut uskovaiset. Tämä on yhtenäiskulttuurimme tuorein ja tällä hetkellä kaikkein yhtenäisin juonne. Tuoreessa Muhammed-pilakuvakohussa on näkynyt piirteitä sekä rasismista että yhtenäiskulttuurista ylipäätään. Tanskalaiset kuvat internetissä julkaissut Suomen sisu -järjestö joutui poliisitutkintaan jumalanpilkkalain vuoksi. Avoimesta ja varsin vakavasta rasismista tässä kertoo se, että muslimien uskonnollisia tunteita suojellaan lainsäädännön avulla, mutta kristittyjen pyhiä asioita saa pilkata kuten huvittaa. Vaikka kaikki tekstiaineisto rajattaisiin tarkastelun ulkopuolelle ja kuvienkin osalta tutkittaisiin pelkästään suoraa Jeesuksen pilkkaamista, julkisesti esillä ollutta tavaraa kertyisi tältä vuosikymmeneltä vähintään kaksi mapillista. Lehtien palstoilla Muhammed- asetelmaa on tutkailtu lähinnä sananvapauden näkökulmasta, mutta kukapa kehtaisi nimittää omaa kotimaataan rasistiseksi? Muutamat kylläkin, jos syrjittynä on vaikkapa jokin etninen ryhmä tai seksuaalivähemmistö. Mutta suutaan ei avaa näemmä kukaan, jos rasismin kohteena ovat kristityt – ei ainakaan Suomessa. Yllättävintä on, että uskovaisista itsestäänkin noin 50 % on välinpitämättömiä: ’Jumala auttaa, joten meidän itsemme ei pidä tehdä mitään, jottei tule virheitä’. Näin minulle on vastannut moni. Muhammed-kuvien tapaisessa ikävässä tilanteessa yhtenäiskulttuurimme saa myös suorastaan perverssejä piirteitä. Valtiojohdon reaktio pienen yhdistyksen nettisivuihin oli sellainen, että kylmän sodankin aikana sitä olisi pidetty liioiteltuna. Suomalainen ei saa näemmä olla mistään eri mieltä kuin naapurinsa – jos näin käy, kollektiivinen häpeä ja housuun lipsahtanut pissa pakottavat pääministerin pyytämään hairahtuneen lampaan puolesta anteeksi. Umpipelleilyksi tilanne muuttui, kun ulkoministeri ja presidentti jatkoivat samalla linjalla. Kun Suomen reaktioita vertaa Tanskaan, en voi kuin nauraa. Jyllands- Postenin kuvat olivat mauttomia, mutta juutit ovat näyttäneet ihailtavaa suoraselkäisyyttä painostuksen edessä. ’Emme voi pyytää anteeksi sellaista, mitä emme ole tehneet’, sanoo ulkoministeri hallituksen puolesta – maassa kun ei ole sen enempää ennakko- kuin jälkisensuuriakaan. Suomessa tilanne ei näytä olevan ihan sama. Annan tukeni Tanskalle: Længe leve Danmark!