Myönnettäköön, minäkin olen niihin sortunut: surkuhupaisiin yhteydenottoihin alkoholin vaikutuksen alaisena. Niihin puheluihin ja tekstiviesteihin, joiden vastaanottajan epäkiitollisessa tehtävässä on toiminut joku ihastukseni tai kuviteltu sellainen.
Useista kokemuksistani huolimatta en ole vielä tömännyt kännipuheluun, josta olisi puhtaasti ollut jotain hyötyä. Päinvastoin, kyseisenlaiset puhelut ovat ainakin omalla kohdallani johtaneet harvinaisen kiusallisiin tilanteisiin ja ihmissuhteiden täydelliseen näivettymiseen. Vaikka olenkin silkasta myötätunnosta pyrkinyt suhtautumaan armollisesti niihin tovereihin, jotka ovat kohdistaneet omat viinanhuuruiset tunnustuksensa meikäläiseen, näidenkin ihmisten kanssa ovat välit ennen pitkää viilenneet olemattomiksi. Vähemmän armollisesti ovat sen sijaan yleensä suhtautuneet nuo miehet, joita olen itse pienessä tuiskeessa lähestynyt: jos jonkinlaisen suhteen todennäköisyys tuollaisen ihastuksen kanssa on siihen asti ollut jokin arvo välillä nollasta yhteen, niin puhelun jälkeen suhteen numeerinen odotusarvo on ollut pyöreä nolla.
Vielä muutama vuosi sitten luulin kännisoittojen kuuluvan nykynuoren luonnolliseen teini-iän kehitysvaiheeseen kuin herneen tuliseen rokkaan tai fläppitaulun aloittelevan konsultin uraan. Samaten luulin, että tuosta karmaisevasta elämänvaiheesta päästyään parikymppisellä nuorella olisi mahdollisuus muistella toilailujaan kahvikupin kanssa kaihoten, kuitenkin tyytyväisenä siitä, ettei enää koskaan joutuisi siihen sekavaan mielentilaan, joka altistaa ihmisen kyseisten yhteydenottojen vireillepanijaksi, tahi kyseisenlaisen yhteydenoton uhrin asemaan.
Toisin on kuitenkin käynyt. Viime yönä, juuri nukahdettuani, heräsin puhelimeni piipitykseen. ”Pena täällä iltaa”, känninen miesääni ilmoitti verkon tuolla puolen. ”Iltaa”, vastasin väsyneellä ja hieman vihaisellakin naisenäänelläni samalla kun aivosoluni hapuilivat Pena-nimen kohdalla tyhjää. ”En kai mä herättänyt? Ajattelin nimittäin soittaa ja kysyä mitä kuuluu”, Pena jatkoi jutteluaan.
Herätessäni en enää muistanut, miten olin saanut johdettua puhelun kunniallisesti loppuun, mutta aamulla puhelimeni oli täynnä tekstiviestejä, joiden lähettäjä oli tuo samainen isoveljeni kaveri, kuten sittemmin olen saanut selville. ”Mä en yleensä lähetele tällaisia känivistejä”, yksi viesteistä alkoi. ”Enkä halunut häiritä öyuniasi mutta täl5ä kertaa en voinut vastustaa kiusausta...” toinen jatkoi. ”Soita mulle, pliis.”
En usko tälläkään kertaa rikkovani kännihäirinnän kohteiden kirjoittamatonta periaatetta, jonka mukaan viinanhuuruisiin epätoivoviesteihin ei koskaan vastata. Sen sijaan toivon Penan huumorintajun riittävän ja hänen poistavan numeroni puhelimestaan ensi kerran viihteelle suunnatessaan. Ainakin olen itse todennut tuon taktiikan kondomin veroiseksi, varsin toimivaksi ikäviä seurauksia ennaltaehkäiseväksi toimenpiteeksi.