Polyteekkari

Jos Gromit-koira olisi ihminen, hän olisi yhdistelmä shakkimestaria, huippuluokan insinööriä, tunnustettua fi losofi a ja maailmankuulua näyttelijää. Tosin sitähän tämä käsittämättömän tunnerekisterin silmillään ja otsansa rypyillä ilmaiseva, mitä ihmeellisimpiin suorituksiin kotona, takapihalla ja kaupungilla yltyvä piski onkin – paitsi ettei hän puhu. Gromitin omistaja Wallace sen sijaan puhuu, usein valitettavasti, sillä vaikka tämä perusenglantilainen herrasmies, juustoharrastaja ja pellepeloton tarkoittaa aina hyvää, hän epäonnistuu melkein aina, usein juuri hyväuskoisuuttaan. Mutta siksihän hänellä on Gromit.

Ei ihme, että Wallace ja Gromit -elokuvat ovat olleet alusta alkaen niin suosittuja. Nick Parkin ja Steve Boxin luomat savianimaatiohahmot ovat jo sinällään hykerryttävän hauskoja, mutta Park ja Box ovat heitelleet heitä sellaisiin seikkailuihin, että keskivertokäsikirjoittajilta olisivat ideat ajat sitten loppuneet. Wallace ja Gromit ovat jahdanneet rötöstelevää pingviiniä, lampaita varastelevaa verikoiraa ja pyrkineet kuuhun kotitekoisella raketilla. Nyt ensimmäisessä täyspitkässä elokuvassa, Kanin kirouksessa (The Curse of the Were-Rabbit) vanhat asetelmat ovat kunnossa. Mies ja koira (kukin voi päättää, kumpi lopulta on kumpi) pyörittävät kanintorjuntapartio Anti-Pestoa, jonka tarkoituksena on pyydystää pitkäkorvat vihanneskisaan valmistautuvien pikkukaupunkilaisten pelloilta. Tavalliset nököhampaat saadaankin kuriin, mutta yhtäkkiä kaupunkia ja ennen kaikkea sen kasvimaita alkaa terrorisoida jättimäinen ristiturpa. Kisojen järjestäjän, lady Tottingtonin sydäntä Wallacen ohella tavoitteleva Victor Quartermaine päättää, että ylikasvuinen, välillä kingkongmaiseen tyyliin rintaansa takova karvaturri voidaan pysäyttää vain pastorilta saaduilla kultaluodeilla. Mutta kaikki ei ole niin kuin näyttää, ja Gromitin on pakko rientää avuksi.

Välillä Kanin kirousta katsoessaan unohtaa, että kyseessä on yhä savianimaatio, niin tarkkaa työtä on taas tehty, vaikka sormenjälkiä hahmojen ’iholla’ näkyykin monessakin kohtauksessa.

Toisin kuin monissa tappavan epäomaperäisissä tietokoneanimaatioissa, Wallace ja Gromit - elokuvien hahmot ovat mielenkiintoisia persoonia, vaikka toki lady Tottington on melko moneen kertaan nähty kuvaelma englantilaisleidistä, ja Quartermaine tuttu Hollywood-pätkien tyhmänrohkea (anti)sankari. Eniten vaivaa on tosiaan nähty pikkukanien ’ohjaamiseen’, sillä lapsillakin riittää naurettavaa pupujussien saadessa kuuhulluuskohtauksia ja lennellessä kani-imurin putkistossa.

Tekisi mieli nähdä, millainen vakavikko tai tilintarkastajatyyppi pitää olla, jos ei pidä Wallacen ja Gromitin maailmasta. Viisi tähteä olisi rapsahtanut, jos tietyistä päärooleista olisi tehty hiukan omaperäisempiä. Aikuishuumoriakin on mukana, kun Gromit vetää lopussa lady Tottingtonin läsnäolosta häkeltyneen Wallacen alaruumiin päälle suklaalaatikon, jossa on teksti May contain nuts (osuvasti käännetty Ei täysin munaton tyyppi). Disney ja Pixar-studiot – sori, jäitte kakkoseksi!




	Jättijänöä jallittamassa Tuomo Tarvas Jos Gromit-koira olisi ihminen, hän olisi yhdistelmä shakkimestaria, huippuluokan insinööriä, tunnustettua fi losofi a ja maailmankuulua näyttelijää. Tosin sitähän tämä käsittämättömän tunnerekisterin silmillään ja otsansa rypyillä ilmaiseva, mitä ihmeellisimpiin suorituksiin kotona, takapihalla ja kaupungilla yltyvä piski onkin – paitsi ettei hän puhu. Gromitin omistaja Wallace sen sijaan puhuu, usein valitettavasti, sillä vaikka tämä perusenglantilainen herrasmies, juustoharrastaja ja pellepeloton tarkoittaa aina hyvää, hän epäonnistuu melkein aina, usein juuri hyväuskoisuuttaan. Mutta siksihän hänellä on Gromit. Ei ihme, että Wallace ja Gromit -elokuvat ovat olleet alusta alkaen niin suosittuja. Nick Parkin ja Steve Boxin luomat savianimaatiohahmot ovat jo sinällään hykerryttävän hauskoja, mutta Park ja Box ovat heitelleet heitä sellaisiin seikkailuihin, että keskivertokäsikirjoittajilta olisivat ideat ajat sitten loppuneet. Wallace ja Gromit ovat jahdanneet rötöstelevää pingviiniä, lampaita varastelevaa verikoiraa ja pyrkineet kuuhun kotitekoisella raketilla. Nyt ensimmäisessä täyspitkässä elokuvassa, Kanin kirouksessa (The Curse of the Were-Rabbit) vanhat asetelmat ovat kunnossa. Mies ja koira (kukin voi päättää, kumpi lopulta on kumpi) pyörittävät kanintorjuntapartio Anti-Pestoa, jonka tarkoituksena on pyydystää pitkäkorvat vihanneskisaan valmistautuvien pikkukaupunkilaisten pelloilta. Tavalliset nököhampaat saadaankin kuriin, mutta yhtäkkiä kaupunkia ja ennen kaikkea sen kasvimaita alkaa terrorisoida jättimäinen ristiturpa. Kisojen järjestäjän, lady Tottingtonin sydäntä Wallacen ohella tavoitteleva Victor Quartermaine päättää, että ylikasvuinen, välillä kingkongmaiseen tyyliin rintaansa takova karvaturri voidaan pysäyttää vain pastorilta saaduilla kultaluodeilla. Mutta kaikki ei ole niin kuin näyttää, ja Gromitin on pakko rientää avuksi. Välillä Kanin kirousta katsoessaan unohtaa, että kyseessä on yhä savianimaatio, niin tarkkaa työtä on taas tehty, vaikka sormenjälkiä hahmojen ’iholla’ näkyykin monessakin kohtauksessa. Toisin kuin monissa tappavan epäomaperäisissä tietokoneanimaatioissa, Wallace ja Gromit - elokuvien hahmot ovat mielenkiintoisia persoonia, vaikka toki lady Tottington on melko moneen kertaan nähty kuvaelma englantilaisleidistä, ja Quartermaine tuttu Hollywood-pätkien tyhmänrohkea (anti)sankari. Eniten vaivaa on tosiaan nähty pikkukanien ’ohjaamiseen’, sillä lapsillakin riittää naurettavaa pupujussien saadessa kuuhulluuskohtauksia ja lennellessä kani-imurin putkistossa. Tekisi mieli nähdä, millainen vakavikko tai tilintarkastajatyyppi pitää olla, jos ei pidä Wallacen ja Gromitin maailmasta. Viisi tähteä olisi rapsahtanut, jos tietyistä päärooleista olisi tehty hiukan omaperäisempiä. Aikuishuumoriakin on mukana, kun Gromit vetää lopussa lady Tottingtonin läsnäolosta häkeltyneen Wallacen alaruumiin päälle suklaalaatikon, jossa on teksti May contain nuts (osuvasti käännetty Ei täysin munaton tyyppi). Disney ja Pixar-studiot – sori, jäitte kakkoseksi!