Polyteekkari

Menevänä sinkkuna sitä on tottunut ylläpitämään laajaa tuttavapiiriä.

Nimenomaisesta ylläpidosta on kyse, sillä sen verran suunnitelmallisesti sitä on tavannut järjestää niin vapaa- kuin työaikansakin kavereidensa ehdoilla. Jos vakiintuneiden pariskuntien viiteryhmä säilyy jokseenkin vakiona vuosien varrella niin sitoutumattomien piirit paisuvat viikosta toiseen. Vaikka määrä ei korvaakaan laatua – vai miten se nyt meni – niin turhanpäiväisistä joojoo-tutuista ja parhaista kavereista pidetään tasa-arvoisesti kiinni vaikka henki menisi.

Oman joukkonsa sinkkujen tuttava-ensemblessä muodostavat niin sanotut vaihtopelaajat tai vara-petterit, joiden kanssa suhde on yleensä siitä oudoimmasta päästä. Toisessa saattaa miellyttää jokin ominaisuus tai useampi mutta kuitenkin sen verran huterasti, ettei suhde ikinä vakavoidu. Arvostuskin on puolin ja toisin vähän sitä sun tätä, kun hädin tuskin tietää, mitä toinen puuhaa ja miksi ei häntä kohtaan juuri osaa tunteita kehittää. Eikä ole kyllä väliksikään.

Varamiesten kanssa pidetään yhteyksiä silloin kun parempaakaan ei keksi, ja kuin yhteisestä sopimuksesta hengailua ei viedä sellaiselle tasolle, että sitä joutuisi muille selittelemään tai edes myöntämään. Heidän kanssaan suhde on yleensä niin epämääräinen, että edes toisen osapuolen alkaessa seurustella tästä ei katsota tarpeelliseksi tiedottaa. Tekstareihin vastaillaan ympäripyöreitä ja puhelimen annetaan soida kuuroille korville – kyllähän se siitä tajuaa.

Makaaberia olisi tosin sekin, että ilmoittaisi olevansa parhaillaan varattu. Mutta katsotaan sitten kahden kuukauden päästä uudestaan! Kun suhteet pitää tarpeeksi epämääräisinä ja seukkailu taas lakkaa, varallaolijan voi poimia matkaansa kuin kaapissa pölyttyneen vanhan vaatteen ikään. Paita se on huonokin paita; joissain tilanteissa ihan käyttökelpoinen.

Kesän aikana Pirkollekin on sadellut ties millaisia ehdotuksia. Ota pari tyttökaveria messiin ja lähde meidän poikaporukan kanssa purjehtimaan! Tai: Päristelen tässä moottoripyörällä nurkillasi – hyppäätkö kyytiin? Pyyntöihin olen elämäntilanteestani riippuen tavannut vastata mitä milloinkin. Osakesäästäjän tavoin olen laskeskellut tuttava-portfolioni arvoa ja tasapainotellut lähinnä pidä- ja osta-toimenpiteiden välimaastossa. Häkellyttävää kyllä, luopuminen ei ole oikeastaan koskaan tullut kuuloonkaan, vaikka tyyppi olisikin ollut selkeästi myy-osastoa.

Vasta viime aikoina olen alkanut tulla hieman järkiini varamiesten suhteen. Olen järjestelmällisesti pyristellyt eroon sellaisista jannuista, joissa minulla ei ole mitään kiinni. Lisäarvoa tuottamattoman, roikkuvan ja rasittavan idioottiklaanin jäseniä olen näin kesän kallistuessa loppuaan kohden passittanut yksi toisensa jälkeen menemään kuin radiomainos Sampo-pankkiin ikään: stop, shake, honey, go! Ja jatkoa on taatusti luvassa.




	Varamiehiä Pirkko Perusöljy pirkko_perusoljy@hotmail.com Menevänä sinkkuna sitä on tottunut ylläpitämään laajaa tuttavapiiriä. Nimenomaisesta ylläpidosta on kyse, sillä sen verran suunnitelmallisesti sitä on tavannut järjestää niin vapaa- kuin työaikansakin kavereidensa ehdoilla. Jos vakiintuneiden pariskuntien viiteryhmä säilyy jokseenkin vakiona vuosien varrella niin sitoutumattomien piirit paisuvat viikosta toiseen. Vaikka määrä ei korvaakaan laatua – vai miten se nyt meni – niin turhanpäiväisistä joojoo-tutuista ja parhaista kavereista pidetään tasa-arvoisesti kiinni vaikka henki menisi. Oman joukkonsa sinkkujen tuttava-ensemblessä muodostavat niin sanotut vaihtopelaajat tai vara-petterit, joiden kanssa suhde on yleensä siitä oudoimmasta päästä. Toisessa saattaa miellyttää jokin ominaisuus tai useampi mutta kuitenkin sen verran huterasti, ettei suhde ikinä vakavoidu. Arvostuskin on puolin ja toisin vähän sitä sun tätä, kun hädin tuskin tietää, mitä toinen puuhaa ja miksi ei häntä kohtaan juuri osaa tunteita kehittää. Eikä ole kyllä väliksikään. Varamiesten kanssa pidetään yhteyksiä silloin kun parempaakaan ei keksi, ja kuin yhteisestä sopimuksesta hengailua ei viedä sellaiselle tasolle, että sitä joutuisi muille selittelemään tai edes myöntämään. Heidän kanssaan suhde on yleensä niin epämääräinen, että edes toisen osapuolen alkaessa seurustella tästä ei katsota tarpeelliseksi tiedottaa. Tekstareihin vastaillaan ympäripyöreitä ja puhelimen annetaan soida kuuroille korville – kyllähän se siitä tajuaa. Makaaberia olisi tosin sekin, että ilmoittaisi olevansa parhaillaan varattu. Mutta katsotaan sitten kahden kuukauden päästä uudestaan! Kun suhteet pitää tarpeeksi epämääräisinä ja seukkailu taas lakkaa, varallaolijan voi poimia matkaansa kuin kaapissa pölyttyneen vanhan vaatteen ikään. Paita se on huonokin paita; joissain tilanteissa ihan käyttökelpoinen. Kesän aikana Pirkollekin on sadellut ties millaisia ehdotuksia. Ota pari tyttökaveria messiin ja lähde meidän poikaporukan kanssa purjehtimaan! Tai: Päristelen tässä moottoripyörällä nurkillasi – hyppäätkö kyytiin? Pyyntöihin olen elämäntilanteestani riippuen tavannut vastata mitä milloinkin. Osakesäästäjän tavoin olen laskeskellut tuttava-portfolioni arvoa ja tasapainotellut lähinnä pidä- ja osta-toimenpiteiden välimaastossa. Häkellyttävää kyllä, luopuminen ei ole oikeastaan koskaan tullut kuuloonkaan, vaikka tyyppi olisikin ollut selkeästi myy-osastoa. Vasta viime aikoina olen alkanut tulla hieman järkiini varamiesten suhteen. Olen järjestelmällisesti pyristellyt eroon sellaisista jannuista, joissa minulla ei ole mitään kiinni. Lisäarvoa tuottamattoman, roikkuvan ja rasittavan idioottiklaanin jäseniä olen näin kesän kallistuessa loppuaan kohden passittanut yksi toisensa jälkeen menemään kuin radiomainos Sampo-pankkiin ikään: stop, shake, honey, go! Ja jatkoa on taatusti luvassa.