Kun Heikki Lindfors , 54, tuli Otaniemeen, maailma oli hyvin erilainen paikka. Teekkarikylässä saattoi tavata ihmisiä, jotka olivat asuneet siellä kaksitoista vuotta. Opintotuki juoksi automaattisesti kirjoilla oleville opiskelijoille, eikä suorituksia niinkään tarkkailtu. Lindfors kuvaa silloista elämänmenoa selkeäksi ja vakaaksi.
Kahdeksantoista vuotta myöhemmin Heikki Lindfors on siirtymässä Espoon seurakunnan korkeakoulupapin työstä Lohjan ja Vihdin seurakuntien perheasioiden pariin. Näihin vuosiin on mahtunut paljon projekteja, kohtaamisia ja tarinoita.
– Mukavia ovat olleet muun muassa kaikki perhetapahtumat, vihkimiset ja ristiäiset. Olen päässyt käymään mielenkiintoisia keskusteluja ja auttanut huolissa osaamiseni mukaan. Työnohjaajana olen miettinyt muun muassa nuorten tekniikan tohtoreiden kanssa heidän elämäntilanteitaan. Ihmiset ovat ottaneet rohkeasti yhteyttä, joskaan kaikki eivät osaa hyödyntää kirkon palveluita niin paljon kuin voisivat.
Teekkareiden nuori ikä on tuonut työhön oman mausteensa.
– Tämä on siitä harhainen yhteisö, että fuksit ovat joka vuosi yhtä nuoria. Siksi en ole itsekään päässyt vanhentumaan, pappi myhäilee.
Heikki Lindfors kertoo arvostavansa teekkarikulttuuria todella. Hänen mukaansa oikeanlainen huumori ja jäynääminen on älykästä. Tietty juju samoin kuin itsekriittisyys kuuluvat asiaan. Lindforsin eettisen aksiooman mukaan jäynän kohteellakin tulee olla hauskaa – jollei heti, niin viiveellä.
Lindforsille myönnettiin teekkari honoris causa -arvonimi ja oikeus käyttää teekkarilakkia vuonna 1992. Hän kertoo käyttävänsä lakkia aina kun mahdollista. Kerran hän vieraili kaupunginjohtajan syntymäpäivillä tupsulakki päässään.
Kiiltokuva remuteekkareista ja älyköistä on kuitenkin vaarallinen. Lindforsin mukaan on pidettävä mielessä, että ilon ja älyn sekaan mahtuu ongelmia ja masennusta. Hän pitää etuoikeutena sitä, että on työssään joutunut tekemisiin myös elämän synkän puolen kanssa.
Otapappi osaa käsitellä rakkauteen liittyviä asioita pilke silmäkulmassa. Hän toteaa esimerkiksi, että sähköposti on erittäin kätevä väline. Sillä voi jopa sopia treffejä. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko irrottaa sormet näppäimistöltä ja mennä toisen ihmisen luo – viimeistään silloin, kun on jälkikasvun aika.
– Ihminen oppii tuntemaan itsensä vain muiden kautta. Perimmäiset kysymykset eivät ratkea niin, että istuu soluhuoneessa tuijottamassa peiliin.
Työn päättyessä Lindfors ei tunne, että jokin olisi jäänyt pahasti kesken. Sen sijaan hänen vuosinaan on saatu aikaan paljon hienoa, esimerkiksi henkisen hyvinvoinnin yhteistyöverkosto yhdessä TKK:n ja YTHS:n kanssa.
Heikki Lindfors moittii nykypäivän liikaa kiirettä. Vaikka pohjaton individualismi on hieman ehkä jo väistymässä, työn ja perheen yhteensovittamisessa on edelleen ongelmia. Laman aikainen mentaliteetti, se että kaikkien täytyy paiskia pitkää päivää, näyttää vaikuttavan yhä.
– Vanha äitini sanoi aina, että keskeneräiseksi tämä maailma meiltä jää.
Myös teekkareilla on toisinaan jaksamiseen liittyviä pulmatilanteita, joihin haetaan apua kahdenkeskisistä keskusteluista papin kanssa. Näitä tapaamisia Heikki Lindforsilla on ollut keskimäärin yksi vuoden jokaiselle päivälle. Kaikki eivät ole osanneet hakea apua selvin sanoin. Siksi otapappi on muutaman kerran joutunut menemään masentuneen opiskelijan luo poliisin ja talonmiehen kanssa.
Perheiden ongelmat tulevassa työssä eivät pelota. Aika teekkareiden parissa on kuitenkin ollut unohtumatonta.
– Olen vannottanut, ettei minua jätetä vuosijuhlien kutsuvieraslistalta, Lindfors toteaa iloisesti.
Heikki Lindforsin lähtösaarna kuullaan sunnuntaina 29.9. klo 11 Otaniemen kappelin messussa, jonka jälkeen juodaan lähtökahvit.