Kirja on kirjoitettu pakinamaiseen muotoon. Viitekehyksenä on kuviteltu tilanne, jossa mies antaa vaimolleen automatkalle kuunneltavaksi kasetin, jossa on erilaisia tarinoita miehen ja naisen välisen suhteen vaikeudesta.

Kirjan tyyliä voisi ehkä kuvailla vieraskielisellä sanalla ’bitter sweet’. Kukapa nyt ei olisi joskus töpännyt ihmissuhdetta – syystä tai toisesta. Pakinoissaan Mörö käsittelee niin naisen iskemistä baarissa, ruumiinkieltä kuin lumenluomistakin – ja sitä, miten siitä voi saada riidan aikaan.

Mörö irvailee myös naistenlehtien välittämälle kuvalle siitä, millainen miehen pitäisi olla. Mörö näyttää olevan sitä mieltä, että ennen oli paljon helpompaa. Mies sai olla hiljainen jurottaja, joka lähinnä syventyi sanomalehteensä. Nykyään miehen pitää ilmeisesti olla herkkä, karski, bodattu, mielellään käydä metsällä ja näyttää erityisen menestyvältä. Ei ilmeisesti ole helppoaolla mies.

Kaunopuheisuutta kirjailija tuntuu miehiltä kaipaavan. Hän myös mainitsee, että iho on vasta toiseksi tärkein viettelyelin. Tärkeimpänä hän pitää aivoja.

Miehiin kirjassa suhtaudutaan alentuvan ymmärtäväisesti. Enemmän tilaa saavat erilaiset toilaukset ja mokat kuin miesten parhaimmat hetket. Toisaalta näin miestenlukijoiden pahin pönötys ehkä vähenee ainakin hiukan, mutta toisaalta tämä lienee yksi niistä kirjoista, jota lukevat enimmäkseen naiset, vaikka oikeasti kirja on tarpeellisempi miehille. Positiivisena seikkana lukija huomaa, että komeatkin kaverit voivat mokata homman hölisemällä aivan joutavia. Joten punttisalilla hinkkaamisen lisäksi kannattaisi ehkä myös selailla Shakespearea. Pökkelömäisyyden kuoresta kannattaa murtautua ulos.

Huutia saa myös pohjoismainen tasa-arvoistamisvimma. Kirjoittaja näyttää olevan sitä mieltä, että miehissä ja naisissa on eroja, eikä niitä kannattaisi välttämättä väen väkisin lakaista maton alle. Esimerkkinä hän mainitsee espanjalaiset rakennusmiehet, joilla on tapana huudella erilaisia kohteliaisuuksia ohi kulkevien hemaisevien naisten perään. Suomessa vastaava käytös on niin sanotusti ’tosi väärin’. Ilmeisesti espanjalaiset naiset tuntuvat olevan viheltelyistä ja huudahduksista enimmäkseen mielissään. Henkilökohtaisesti ymmärrän naisia espanjassa, sillä kukapa nainen ei haluaisi kuulla olevansa ’kuuma kissa’. Veikkaan, että myös suomalaisille naisille moinen kommentointi tulisi varmasti tervetulleena piristyksenä. Kertoneeko muka torjuva asenne vastaavaan ylistykseen siitä, että paljon parjattu suomalaisten miesten heikko itsetunto vaivaa myös suomalaisia naisia.

Yleisesti kirjaa lukiessa tulee mieleen, voiko naisten kanssa ikinä onnistua, sillä mahdollisten tyräysten skaala on käsittämättömän laaja. Homman voi ilmeisesti tyriä kertomalla huonoja juttuja, vääntelemällä käsiä hermostuneesti tai muulla aivan triviaalilla tavalla.

Jostain kumman syystä useimmat ihmiset kuitenkin löytävät sen oikean ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Mörö ottaa kantaa myös hypoteesiin, jonka mukaan kumppanin ominaishaju onkin se ratkaiseva juttu, mikä pitää ihmiset yhdessä. Kaikki elvistelyt, bodailut, baarissa riekkumiset, deittailut ja rakkausrunojen lausumiset vaikuttaisivat vain olevan pyrkimystä päästä toteamaan toisen todellinen luonto.

Tämän avautumisen jälkeen vaimoehdokasta kannattaa varmaan ruveta katselemaan Polyteekkarin lukijakunnan ulkopuolelta...