![]() |
||||
![]() |
![]() |
![]() |
|
![]() |
![]() |
||||
Kuinka naiselle puhutaan
Santeri Kontinen
Koska en tiedä naisista juuri
mitään ja en varsinkaan
osaa puhua heille, sain tehtä
väkseni arvostella Mari Mörön kirjan Miten puhua naiselle.
Asia lienee vähän sama kuin jos kenialainen hiihtäisi Grönlannin halki. Kirja on kirjoitettu pakinamaiseen
muotoon. Viitekehyksenä on kuviteltu
tilanne, jossa mies antaa vaimolleen
automatkalle kuunneltavaksi
kasetin, jossa on erilaisia tarinoita
miehen ja naisen välisen suhteen
vaikeudesta. Kirjan tyyliä voisi ehkä kuvailla
vieraskielisellä sanalla ’bitter
sweet’. Kukapa nyt ei olisi joskus
töpännyt ihmissuhdetta syystä tai
toisesta. Pakinoissaan Mörö käsittelee
niin naisen iskemistä baarissa,
ruumiinkieltä kuin lumenluomistakin
ja sitä, miten siitä voi saada
riidan aikaan. Mörö irvailee myös naistenlehtien
välittämälle kuvalle siitä, millainen
miehen pitäisi olla. Mörö
näyttää olevan sitä mieltä, että ennen
oli paljon helpompaa. Mies sai
olla hiljainen jurottaja, joka lähinnä
syventyi sanomalehteensä. Nykyään
miehen pitää ilmeisesti olla herkkä,
karski, bodattu, mielellään käydä
metsällä ja näyttää erityisen menestyvältä.
Ei ilmeisesti ole helppoaolla mies. Kaunopuheisuutta kirjailija tuntuu
miehiltä kaipaavan. Hän myös
mainitsee, että iho on vasta toiseksi
tärkein viettelyelin. Tärkeimpänä
hän pitää aivoja. Miehiin kirjassa suhtaudutaan
alentuvan ymmärtäväisesti. Enemmän
tilaa saavat erilaiset toilaukset
ja mokat kuin miesten parhaimmat
hetket. Toisaalta näin miestenlukijoiden
pahin pönötys ehkä vähenee
ainakin hiukan, mutta toisaalta tämä
lienee yksi niistä kirjoista, jota
lukevat enimmäkseen naiset, vaikka
oikeasti kirja on tarpeellisempi miehille.
Positiivisena seikkana lukija
huomaa, että komeatkin kaverit
voivat mokata homman hölisemällä
aivan joutavia. Joten punttisalilla
hinkkaamisen lisäksi kannattaisi
ehkä myös selailla Shakespearea.
Pökkelömäisyyden kuoresta kannattaa
murtautua ulos. Huutia saa myös pohjoismainen
tasa-arvoistamisvimma. Kirjoittaja
näyttää olevan sitä mieltä, että miehissä
ja naisissa on eroja, eikä niitä
kannattaisi välttämättä väen väkisin
lakaista maton alle. Esimerkkinä
hän mainitsee espanjalaiset rakennusmiehet,
joilla on tapana huudella
erilaisia kohteliaisuuksia ohi kulkevien
hemaisevien naisten perään.
Suomessa vastaava käytös on niin
sanotusti ’tosi väärin’. Ilmeisesti
espanjalaiset naiset tuntuvat olevan
viheltelyistä ja huudahduksista
enimmäkseen mielissään. Henkilökohtaisesti
ymmärrän naisia espanjassa,
sillä kukapa nainen ei haluaisi
kuulla olevansa ’kuuma kissa’.
Veikkaan, että myös suomalaisille
naisille moinen kommentointi tulisi
varmasti tervetulleena piristyksenä.
Kertoneeko muka torjuva asenne
vastaavaan ylistykseen siitä, että
paljon parjattu suomalaisten miesten
heikko itsetunto vaivaa myös
suomalaisia naisia. Yleisesti kirjaa lukiessa tulee mieleen,
voiko naisten kanssa ikinä onnistua,
sillä mahdollisten tyräysten
skaala on käsittämättömän laaja.
Homman voi ilmeisesti tyriä kertomalla
huonoja juttuja, vääntelemällä
käsiä hermostuneesti tai muulla
aivan triviaalilla tavalla. Jostain kumman syystä useimmat
ihmiset kuitenkin löytävät
sen oikean ainakin jossain vaiheessa
elämäänsä. Mörö ottaa kantaa
myös hypoteesiin, jonka mukaan
kumppanin ominaishaju onkin se
ratkaiseva juttu, mikä pitää ihmiset
yhdessä. Kaikki elvistelyt, bodailut,
baarissa riekkumiset, deittailut
ja rakkausrunojen lausumiset vaikuttaisivat
vain olevan pyrkimystä
päästä toteamaan toisen todellinen
luonto. Tämän avautumisen jälkeen vaimoehdokasta
kannattaa varmaan
ruveta katselemaan Polyteekkarin
lukijakunnan ulkopuolelta... |
||||
![]() |