Kateus-sanasta tulee yleensä mieleen nuiva asennoituminen toisen kelpo työhön. Kadehtijan äärimmäinen mieliteko olisi kadehdittavan saavutusten mitätöiminen ja tuhoaminen. Moderni kateutemme ilmenee kuitenkin vain harvoin tällaisena dramaattisena primitiivipurkauksena, enimmäkseen kaiketi politiikassa ja urheilussa. Ajan hienostuneisuus pakottaa meidät patoamaan kademielen sisällemme henkisiksi myrkkyaltaiksi. Kateus on kuitenkin ongelmajätettä, jota tulee koko ajan lisää. Rajallisten patojen taakse kerääntynyttä kademieltä on pakko ajoittain säännöstellä elinympäristöä pilaamaan. Patoaminen ei siis ole kestävä ratkaisu kateuden torjunnassa, joka itsessään on jalo pyrkimys. Patoihin kerättyä kateutta pitäisi jollakin tavoin jälleenkäsitellä, tehdä vaarattomammaksi.

Kateudella on oikeastaan kaksi muotoa, joista yllä kuvailin hajottavaa kateutta. Hajottavan lisäksi on olemassa rakentavaa kateutta, joka vastahankaisten, vähättelevien ja turmelevien pyrkimyksen sijaan keskittyykin omien tekojen parantamiseen tähtäimenään sitä kautta toisten nokittaminen. Oikeastaan kilpailuhengestähän tässä on kysymys. Hajottava kateus on sopivalla asenteella mahdollista muuntaa rakentavaksi, jonka purkaukset ovat ympäristön kannalta selkeästi hajottavaa ystävällisempiä: rakentava kateus keskittyy enemmän tekojen ja kokonaisuuksien kadehtimiseen, kun kadehdittavan henkilöön julkeasti kajoava hajottava kateus rasittaa ihmissuhteita ja koko porukan ulkoista vahvuutta.

Parhaimmillaan rakentava kademieli ajaa kadehtijan yrittämään sitkeästi suurten kynnystensä yli henkilökohtaisen edistyksen suuntaan. Voi jopa käydä niin, että yritysten onnistuessa hyvin kadehdittavan voittaminen menettää merkityksensä. Pahimmillaan rakentavasti kadehtivasta tulee taas katkera, alati epäonnistuva ylisuorittaja, jonka kateus palautuu viimein katkeran turhautuneisuuden sävyttämänä pahimmanlaatuisesti hajottavaksi. Voitaneen tosin epäillä, että oman ja toisen hyvyyden arviointiin on tällaisessa tapauksessa valittu väärät mittarit. Ei siis pidä antaa kateuden sokaista itseä, vaan myös omat mahdollisuudet on tunnettava hyvin.

Lopuksi täytynee vielä oikaista edellisessä kolumnissani (Polyteekkari 3/2003) esiintynyt pieni lipsahdus: vastoin kyseisen kirjoituksen alareunassa ollutta henkilötietoa en taatusti ole vaihtanut epäorgaanisen kemian lukujani orgaaniseen kemiaan. Vaikka ei orgaanisessa mitään vikaa sinänsä ole. Oikeastaan koen jopa hienoista rakentavahenkistä kademieltä noita näppäriä orgaanikkojamme kohtaan…

Kirjoittaja opiskelee epäorgaanista kemiaa Teknillisessä korkeakoulussa.