Koko viime vuoden hämmästelin suuresti laajakuva­tv-innostusta. Kyläillessäni jonkun uusinta tekniikkaa rakastavan tykönä ihmettelin aina ääneen, miten he viitsivät tuijottaa televisiosta leveäksi vääristyneitä ohjelmia. Esitin myös vienon toivomuksen: ”Voisiko niitä telkkarin ihmisiä mitenkään kaventaa normaalin levyisiksi?”
Kummeksuntaani vastattiin yleen­sä kahdella tavalla, joko säätämällä kuva-alaa sopivaksi, minkä lopputulos onnistui seuraavan ohjelman alkaessa kuitenkin jättämään ylä- tai alareunasta kaistaleen pois, tai vastaamalla tietäväisesti: ”Tässä on semmoinen SmartView, joka sovittaa kuvaformaatin aina mahdollisimman hyvin.” Kyllähän ihmissilmä tosiaan tottuu vääristettyyn maailmankuvaan. Vaikka television kääntäisi ylösalaisin ja tuijottaisi aikansa, niin aivot lopuksi kääntävät kuvan oikein päin.
Tänä vuonna littanoita televisiokuvia ei ole enää näkynyt. Mikä lie vaurauden aalto tai Joulupukki on tuonut laajakuvakoteihin nuo, ah niin ihanat, DigiBoxit. Tai no, saihan niitä esimerkiksi kännykkäliittymien kylkiäisinä. Nyt kuva napsahtaa ruutuun juuri oikean kokoisena ja skarppina kuin mikä.
Eräänä joululoman iltana istuksimme ystäväpariskunnan luona tuota digitaali-ihmettä kummastelemassa. Kielenkantojen irrottua ja porukan siirryttyä toiseen huoneeseen television mölyä pakoon päätin sammuttaa toosan.
Rohkean yritykseni ensimmäinen tehtävä oli löytää oikea kaukosäädin. Tällä sohvapöydällä kaukoja loikoikin lähemmäs kymmenen vierivieressä. Näistä siis pitäisi valita oikea. Televisionmerkkisen löydettyäni napsautin ruudun pimeäksi, mutta ääni kuuluikin vielä. Seuraavaksi suljin digiboxin. Edelleen kaiken lisäksi lähellä… Nyt kahmaisin summassa kaukosäätimen ja sammutin virran tällä kertaa dvd-soittimesta. Ah, mi ihana hiljaisuus.
Näppärää eikö totta?