Polyteekkari

Tässä numerossa käsitelty koirankakka-aihe sai minut pohtimaan yhteisvastuuta. Onko yhdessä tekemisen perinne kuollut ja paikan vallannut yksilön vastuu ja vapaus? Teekkarikylän asukas Marko Pelkonen osoitti omalla toiminnallaan, että yksikin ihminen voi tehdä paljon: hän siivosi jokin viikko sitten kymmenkunta jätesäkillistä koiran jätöksiä eri puolilta kylää.

Muistan hämärästi lukeneeni jostain mielipidekirjoituksen, jossa ihmeteltiin juuri samaa. Kirjoittajan mielestä pienten lasten vanhemmat voisivat joskus tarttua vasaraan ja korjata rempallaan olevat leikkitelineet sen sijaan, että asioista valitetaan kaiken maailman isännöitsijätoimistoille ja lautakunnille.

Minulla on omaakin kokemusta aiheesta. Joka lauantai jo lähes vuoden ajan olen sadatellut asuntolamme saunan huteraa alalaudetta. Joka sunnuntai asia kuitenkin huuhtoutuu mielestä, ja soitto huoltoyhtiölle jää tekemättä. Entä jos ottaisinkin ensi saunavuorolle mukaani tarvittavat työkalut ja korjaisin kiikkeryyden pois päiväjärjestyksestä?

Asiaan liittyy varmaankin vastuukysymyksiä. Ammattilaiset pystyvät vastaamaan siitä, että leikkitelineet ja saunanlauteet tulevat korjatuiksi oikein ja rappukäytävän lamput vaihdetuiksi ilman sähköiskuja. Silti minusta tuntuu, että yksilöt ja kotitaloudet ovat alkaneet ulkoistaa aivan normaalejakin pikkuaskareita. Kohta ei jakseta huolehtia muusta kuin omien sanomalehtien kantamisesta ulos (juuri ja juuri) ja valmispizzan nakkaamisesta mikroon. Ihmisille ei enää tule mieleen, että he voisivat puuttua asioihin henkilökohtaisesti.

Mistä passiivinen kuluttaja- ja sivustaseuraajarooli johtuu? Sitä tietysti tyrkytetään meille eri tavoin, muun muassa mainonnassa ja journalismissa. Joka saralla, kuten koulutuksessa tai vaikkapa seurakuntaelämässä, toiminnan kohteet nähdään yhä enemmän asiakkaina. Myös yhteiskunnan rakenne on kehittynyt sellaiseksi, että vain harva huolehtii itse omasta välittömästä elinympäristöstään ja sitäkin useampi ostaa palvelut valmiina.

Tiedotusvälineiden passivoiva vaikutus liittyy niiden tarjoamaan vaihtoehdottomuuteen, asioiden esittämiseen valmiina faktoina ja epäonnistumiseen toimintamahdollisuuksien osoittamisessa. Nyt yritän tehdä jotain toisin. Kannustan kaikkia tekemään yhden yhteisvastuullisen teon vielä kevään aikana.




	Kevättalkoiden aikaan Elina Mattila [email protected] Tässä numerossa käsitelty koirankakka-aihe sai minut pohtimaan yhteisvastuuta. Onko yhdessä tekemisen perinne kuollut ja paikan vallannut yksilön vastuu ja vapaus? Teekkarikylän asukas Marko Pelkonen osoitti omalla toiminnallaan, että yksikin ihminen voi tehdä paljon: hän siivosi jokin viikko sitten kymmenkunta jätesäkillistä koiran jätöksiä eri puolilta kylää. Muistan hämärästi lukeneeni jostain mielipidekirjoituksen, jossa ihmeteltiin juuri samaa. Kirjoittajan mielestä pienten lasten vanhemmat voisivat joskus tarttua vasaraan ja korjata rempallaan olevat leikkitelineet sen sijaan, että asioista valitetaan kaiken maailman isännöitsijätoimistoille ja lautakunnille. Minulla on omaakin kokemusta aiheesta. Joka lauantai jo lähes vuoden ajan olen sadatellut asuntolamme saunan huteraa alalaudetta. Joka sunnuntai asia kuitenkin huuhtoutuu mielestä, ja soitto huoltoyhtiölle jää tekemättä. Entä jos ottaisinkin ensi saunavuorolle mukaani tarvittavat työkalut ja korjaisin kiikkeryyden pois päiväjärjestyksestä? Asiaan liittyy varmaankin vastuukysymyksiä. Ammattilaiset pystyvät vastaamaan siitä, että leikkitelineet ja saunanlauteet tulevat korjatuiksi oikein ja rappukäytävän lamput vaihdetuiksi ilman sähköiskuja. Silti minusta tuntuu, että yksilöt ja kotitaloudet ovat alkaneet ulkoistaa aivan normaalejakin pikkuaskareita. Kohta ei jakseta huolehtia muusta kuin omien sanomalehtien kantamisesta ulos (juuri ja juuri) ja valmispizzan nakkaamisesta mikroon. Ihmisille ei enää tule mieleen, että he voisivat puuttua asioihin henkilökohtaisesti. Mistä passiivinen kuluttaja- ja sivustaseuraajarooli johtuu? Sitä tietysti tyrkytetään meille eri tavoin, muun muassa mainonnassa ja journalismissa. Joka saralla, kuten koulutuksessa tai vaikkapa seurakuntaelämässä, toiminnan kohteet nähdään yhä enemmän asiakkaina. Myös yhteiskunnan rakenne on kehittynyt sellaiseksi, että vain harva huolehtii itse omasta välittömästä elinympäristöstään ja sitäkin useampi ostaa palvelut valmiina. Tiedotusvälineiden passivoiva vaikutus liittyy niiden tarjoamaan vaihtoehdottomuuteen, asioiden esittämiseen valmiina faktoina ja epäonnistumiseen toimintamahdollisuuksien osoittamisessa. Nyt yritän tehdä jotain toisin. Kannustan kaikkia tekemään yhden yhteisvastuullisen teon vielä kevään aikana.