Kauko-Aasian halki!
”Juna heilui ja jyskytti. Moskovassa kävelin vielä sellaista junakävelyä, ja ihmettelin, miksi tämä maa on paikallaan”, Sami Heikkilä, 25, viidennen vuosikurssin rakennus- ja ympäristötekniikan opiskelija kertoo.
Sami pääsi viime kesänä kahdeksi kuukaudeksi työharjoitteluun Tokioon. ”Olin rautatiefirmalla suunnitteluhommissa”, Sami kertoo.
Sami onnistui saamaan halvan lentolipun vain menosuuntaan, mutta ei takaisin. Kallis paluulippu jäi ostamatta. Tästä syntyi idea junamatkasta Kiinasta Moskovaan. ”Mä rupesin kelaamaan vaihtoehtoja: kun duuni loppuu elokuun lopussa, niin voisin hyvin olla vielä kuukauden reissussa. Jostain nettisivuilta löytyi tietoa siitä, että Japanista pääsee laivalla Kiinaan, ja se kuulosti hyvältä.”
Sami diggaakin omatoimimatkailusta ja reppureissaamisesta. ”Reissaaminen sinänsä on tosi siistiä. Ehkä tuo juna on ainoa tapa nähdä, miten tavalliset venäläiset matkustavat.”
Sami sai houkuteltua matkaseurakseen kaksi tyttöä, joista toinen on Samin vanha tuttu, toinen tarttui mukaan netin kautta. ”Laitoin Pallontallaajien nettisivulle ilmoituksen, jossa kerroin, että olen tulossa Kiinasta junalla takaisin Suomeen ja kysyin, haluaako joku lähteä seuraksi.” Sami ajatteli, että porukassa on turvallisempaa matkata, koska joku voi jäädä aina vahtimaan tavaroita, jos juna esimerkiksi pysähtyy vähäksi aikaa jonnekin asemalle.
Ensin oli kuitenkin päästävä Kiinan puolelle. ”Mulla kävi tsägä, sillä mä olin kahdeksan hengen hytissä. Jotkut sveitsiläiset kaverit olivat tatami-huoneessa, jossa lattialla oli 16 ihmistä. Pelasin japanilaisten kanssa japanilaista shakkia”, Sami kertoo kaksi yötä kestäneestä laivareissustaan. Sami tapasi matkaseuralaisensa Shanghaissa, josta kolmikko matkusti junalla Pekingiin.
Pääsääntöisesti reittivaihtoehtoja Kauko-Aasian halki on kolme. Perinteisin junareitti on Trans-Siberian rata Vladivostokista Moskovaan. Pekingistä pääsee Trans-Mongolian linjalla Mongolian läpi Ulan Batorin kautta Moskovaan sekä Trans-Manchurian linjalla Mantsurian kautta Moskovaan. Kolmikko halusi käyttää Trans-Mongolian reittiä. ”Halusin käydä katsomassa millainen on Mongolia. Se on myös lyhin reitti Moskovaan”, Sami toteaa.
Matka Pekingistä Moskovaan kestää noin 150 tuntia. Jos matkalla haluaa pysähdellä, on pysähdykset suunniteltava etukäteen, sillä jokaiselle osuudelle pitää ostaa matkalippu. Moni pysähtyykin reitin varrella. Suosittuja pysähdyspaikkoja ovat Mongolian pääkaupunki Ulan Bator ja Keski-Siperiassa sijaitseva Irkutsk.
Juna Pekingistä Ulan Batoriin oli niin täysi, että matkalaiset joutuivat odottamaan kolme päivää seuraavaa junaa, sillä väliä kulkee vain kaksi junaa viikossa. Reitti Pekingistä Ulan Batoriin kesti noin 30 tuntia ja Samin mukaan se maksoi ”sikavähän” eli 60 euroa. Lippu Ulan Batorista Irkutskiin maksoi noin 25 euroa ja Irkutskista Moskovaan noin 40 euroa. Lippujen hinnat tulevatkin paikan päältä ostettuina huomattavasti halvemmiksi kuin Suomesta ostettuina.
Junissa ei ole istumapaikkoja ollenkaan, vaan ainoastaan eri hyttiluokkia. Seurue matkusti ensisijaisesti 2. luokan hytissä eli kupé:ssa, jossa on neljä sänkyä. ”Sängyt ovat aika kapeita ja suht lyhyitä ja niissä ei ole mitään vöitä tai muuta sellaista, millä sä voisit köyttää itsesi kiinni. Nukkuminen on vähän kieli keskellä poskea: toivottavasti mä en käännä yöllä unissani kylkeä ja tipu tästä sängystä”, Sami nauraa ja jatkaa: ”Alapunkka kääntyy ylös ja sen alla on laatikko, johon voi heittää kamat, laittaa punkan alas ja mennä sen päälle nukkumaan. Sieltä ei varmasti kukaan pölli mitään.” Hytin oven saa myös lukkoon, ja Samin mukaan olo oli turvallinen. ”Mitään ei hävinnyt, eikä kukaan kertaakaan koko reissun aikana yrittänyt viedä mitään.”
Matkalla mukana ollut opaskirja osoittautui kuitenkin käyttökelvottomaksi. “Lonely Planet:n Trans-Siberian Handbook oli niin surkea, että olisi pitänyt heittää se ikkunasta ulos, mutta junasta ei saanut ikkunoita auki.” Samin mukaan kartat olivat huonoja, ja esimerkiksi Kiina-osiossa ei löytynyt tietoa kiinalaisilla kirjaimilla. ”Kun Kiinassa ihmiset eivät osaa englantia, siellä on täysin mahdotonta löytää mitään paikkoja”, Sami manailee.
Sami kehuu kuitenkin hytin ja vaunujen puhtautta. Joka vaunussa onkin töissä yksi vaunuemäntä, joka siivoaa vaunua, huolehtii, että samovaarissa on kuumaa vettä, vuokraa lakanoita ja hoitaa muita yleisiä asioita.
Samassa vaunussa matkustavat jakavat yhden WC:n ja pesulavuaarin. Suihkua ei ole.
”Eihän ne nyt roudaa mitään suuria vesisäiliöitä mukana, että ihmiset pääsisivät suihkuun. Länsimaistyylinen vessa siellä kyllä oli, mutta se ei ollut hirveän puhdas. Ihmiset käyttivät sitä kyykkimällä sen päällä, koska ei siihen viitsinyt istua.” Aina kun juna pysähtyy, laitetaan vessan ovi lukkoon. ”Jos et kerinnyt käymään siellä, jouduit pahimmillaan venaamaan tunnin tai parikin”, Sami kertoo.
Juna saapui aikanaan Ulan Batoriin ja matkaajat viettivät Mongoliassa kolme yötä. ”Minua viehättää Mongoliassa se, että siellä on niin erilaista kuin täällä. Ihmisten elämäntapa on aika erikoislaatuinen ja luonto on niin kaunista. Esimerkiksi Mongoliassa puolet porukasta on nomadeja ja ne asuvat jurtissa eli teltoissa.” Tereljin luonnonpuistossa porukka kokeilikin yöpymistä perusjurtassa, jossa oli sänkyjä, pöytä ja kamiina.
Matka Ulan Batorista Irkutskiin kestää noin 36 tuntia. ”Rajanylitys oli mielenkiintoinen Mongolian ja Venäjän välillä. Ensin hypättiin junaan Ulan Batorissa ja todettiin, että tässä on vain yksi vaunu, jossa lukee Irkutsk. Joskus aamuyöstä vaunu tuli perille rajalle. Ihmeteltiin, että eihän tämä liiku mihinkään, mutta kuitenkin nukuin vielä pari tuntia ja heräsin kun oli valoisaa. Menin junasta ulos, käännyin ympäri ja totesin, että voi vittu. Siinä seisoi se meidän yksi vaunu, koko loppujuna oli jossain: ei ollut veturia eikä mitään muutakaan. Siinä oli ehkä pahin shokkitapaus matkan aikana”, Sami tilittää.
Porukka joutui odottamaan rajalla 5–6 tuntia, jonka jälkeen paikalle tuli yksi veturi, joka veti vaunun rajan yli Venäjän puolelle, jonka jälkeen veturi häipyi taas jonnekin. Muutaman tunnin kuluttua saapui kuitenkin juna Irkutskista, ja matka jatkui. Viisumit pitää hankkia kaikkiin niihin maihin, joiden läpi matkustaa. ”Rajavartijat kävivät meidän hytissä pyörähtämässä, mutta eivät ne tsekanneet meidän kamoja kummallakaan rajalla”, Sami toteaa.
Junassa istuminen ei Samin mukaan tuntunut puuduttavalta, vaikka kovin paljon tekemistä ei junassa ollutkaan. Matkalaiset pelasivat korttia ja shakkia, lukivat kirjoja, joivat kaljaa ja katselivat maisemia. ”Mongoliassa ja Irkutskin seudulla oli tosi upeita maisemia, tosi vuoristoista seutua. Olin suunnilleen nenä liimautuneena ikkunaan koko matkan. Mongoliahan on hirveän korkealla, koko maa on 1600 metriä merenpinnan yläpuolella. ”
Poikkeuksen junaelämään tekivät lyhyet pysähdykset suurimmilla asemilla muutaman kerran päivässä. Tällöin oli mahdollista mennä jaloittelemaan laiturille ja ostaa eväitä myyntikojuista tai mummoilta, jotka kauppasivat esimerkiksi piirakoita, marjoja, vihanneksia ja leivonnaisia. Kahden litran kaljapullo maksoi 1,5 euroa. ”Pärjäsi ihan hyvin kun osti ruokaa ja juomaa asemilta. Oli meillä jonkin verran pikanuudeleitakin mukana, sillä kuumaa vettä saa junassa samovaarista.”
Junissa on usein myös ravintolavaunu, josta saa matkan aikana ruokaa, mutta matkalaiset eivät syöneet siellä kertaakaan. ”Jos kaksi olisi lähtenyt syömään, niin yksi olisi joutunut vahtimaan kamoja. Ravintolavaunu oli myös suhteellisen kallis. Siinä olisi mennyt 7 – 8 euroa, jos siellä olisi syönyt järkevän aterian.”
Irkutskista reissaajat tekivät retken maailman syvimmälle järvelle Baikalille. ”Yötä oltiin sellaisessa venäläisessä majatalossa. Sieltä sai kolme ateriaa päivässä ja siellä oli jopa banya eli sauna”, Sami kertoo ja muistaa kehua samalla Baikal-järven kauneutta.
Juna Irkutskista lähti maanantai-iltana ja oli perillä Moskovassa seuraavana perjantaina. Viimeinen väli taittui 3. luokassa, jossa kerrossängyt sijaitsivat avovaunussa. Sänkyjä oli noin viitisenkymmentä. ”Eihän siellä hirveän hiljaista ja rauhallista ole. Ihan hyvin saa nukuttua, jos on hyvät unenlahjat, mutta kyllähän se juna jyskyttää”, Sami toteaa.
Seurueen jäsenet olivat ainoat ulkomaalaiset vaunussa, mutta venäläisiä se ei häirinnyt. ”Jengi oli tosi mukavaa. Suurin osa suhtautui meihin kohteliaalla tavalla, eivät hirveästi tulleet juttelemaan vaan antoivat meidän olla.” Jos seuraa kuitenkin haluaa, ei se Samin mukaan ole ongelma. ”Ainakin tuossa 3. luokan vaunussa varmasti tutustuu ihmisiin, jos otat vodkapullon ja menet istumaan joidenkin seuraan.” Venäjän kielen taito on reissulla eduksi, mutta Samin mukaan se ei kuitenkaan ole välttämätöntä.
Pieni kyllästyminen Samiin iski vasta reissun loppupuolella. ”Irkutskista Moskovaan oli tylsää koivumetsää, maisemat eivät hirveästi muuttuneet. Uralvuoret ohitettiin yöllä, ei nähty niitäkään.”
Sami kertoo reissun menneen loppujen lopuksi paljon paremmin kuin hän etukäteen ajatteli, sillä mitään suurempia kommelluksia ei sattunut, eikä matkaseuralaisten kanssa tapeltu juuri ollenkaan. ”Kyllä mä voisin tehdä tuon reissun joskus uudestaan.”