Edustajisto kokousti marraskuun viimeisenä torstaina. Kyseessä oli koko vuoden tärkein edustajistokokous. Nimenhuudossa selvisi, että kaikki 45 äänivaltaista edustajistomandaattia olivat edustettuina. Tätä ei kovin usein tapahdu. Mutta asialistalla olikin varsin järeää asiaa: Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan budjetti ensi vuodelle sekä hallituksen muodostajan ja edustajiston puheenjohtajiston valinta. Keskityn tässä kolumnissa jälkimmäisiin.

Henkilövalinnat tehtiin. Kaikista valinnoista äänestettiin ja osa vaaleista oli aika tiukkoja. Kaikki merkit viittaavat siihen, että valituksi tuli päteviä henkilöitä. Mutta mennäänpä takaisin valintaprosessiin. Millä perusteella yksittäinen edustajiston jäsen teki valintansa? Mitä oikeastaan tiesimme ehdokkaista? Edustajistoryhmät haastattelivat ehdokkaat ja lisäksi osa tunsi ehdokkaita henkilökohtaisesti. Monen edaattorin kanssa käymäni keskustelut viittaavat siihen, että päätökset tehtiin lähinnä tunnepohjaisesti ehdokkaan persoonan perusteella. Monelle päätös oli vaikea.

Mutta miksi päätös oli vaikea? Oma näkemykseni on, että se johtuu TKY:n päätöksentekokulttuurista. Ratkaisut asioihin on aina tehty konsensushengessä. Jokaisella ehdokkaalla varmasti on joku linja, mutta sitä ei haluta tuoda esille, koska se olisi vastoin julkista kuvaa konsensushengestä. Vaikka linjauksia ryhmähaastattelussa osin provokatiivisestikin kaivettiin. Kaikkien mielestä oikea linja oli jotakuinkin ”jatkaa TKY:n strategian määrittämällä tiellä kuitenkin asioita kriittisesti tarkastellen ja omia johtopäätöksiä tehden”. Jokainen ymmärtää, että kyseinen fraasi ei sisällä kovin paljoa informaatiota.

Konsensushenki on kuitenkin vain luonnollinen seuraus insinöörimäisestä tavasta ajatella. Insinöörin ajattelussahan tietyillä lähtötiedoilla voidaan päätyä vain yhteen lopputulokseen, nk. oikeaan lopputulokseen. Tämä ajattelutapa on luontevaa matemaattisluontoisten ongelmien ratkaisemiseen tottuneille teekkareille. On kuitenkin myös kysymyksiä, joissa samoilla lähtötiedoilla voi päätyä erilaiseen tulokseen riippuen arvoista, joiden avulla tulkitsee lähtötietoja.

Monissa asioissa insinöörimäinen yhden totuuden malli on varsin järkevä. Ääriesimerkki tapauksesta, jossa sovellettiin poliittista päätöksentekoa, vaikka olisi pitänyt tehdä insinööriratkaisuja, on Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Kyseiseen onnettomuuteen johti tapahtumaketju, jossa poliittisluontoisella päätöksentekoprosessilla ajettiin läpi ajatus tehdä insinöörijärjen vastaisia kokeiluja ydinreaktorissa. Mutta on myös tapauksia, joihin yhden totuuden malli ei sovi. Näen esimerkiksi, että kyvyttömyys löytää ratkaisua TTEY-kiistassa johtuu molempien osapuolten itsepintaisesta yhden totuuden ajattelusta. Oman määritelmäni mukaan kyseessä on poliittinen kiista, koska samoilla lähtötiedoilla eri osapuolet päätyvät eri mielipiteeseen asiassa. On itsensä ja muiden pettämistä korostaa epäpoliittista rooliaan ollessaan mukana poliittisessa päätöksentekoprosessissa.

Kehitys kohti moniarvoisuutta on TKY:llä mielestäni alkanut. Sen voi huomata vaikka mielipiteistä, joita edustajistossa esitettiin yhdistysohjesäännön käsittelyn yhteydessä. Jatkukoon tämä kehitys ja olkoot tulevaisuuden teekkarit sellaisia, jotka ymmärtävät asioiden poliittiset ulottuvuudet ja osaavat ongelmasta riippuen soveltaa joko insinöörimäistä yhden totuuden ratkaisumallia tai moniarvoista poliittisen totuuden mallia.