Michael Mooren Fahrenheit 9/11 on hyvä esimerkki siitä, mitä seuraa, kun kansallisesta valtamediasta vaiennetaan kaikki poliittista eliittiä ja sen taustavoimia arvosteleva journalismi. Tällöin on otettava avuksi elokuva, jota kaikki katsovat ja jolla pääsee lööppeihin.

Moorella on selvä ja julkituotu missio: estää presidentti George W. Bushin valinta toiselle kaudelle marraskuun presidentinvaaleissa. Tämä tavoite paistaa kirkkaasti läpi. Kyytiä saavat Bushin ja hänen isänsä taloudellinen yhteistyö bin Ladenien miljonäärisuvun kanssa, Bushin hallintoon kuuluvien merkkimiesten yhteydet Irakin sodasta, sen jälleenrakentamisesta ja suunnitellusta Keski-Aasian öljyputkesta hyötyviin yhtiöihin ja Yhdysvaltain käymät sodat, joissa köyhät sotivat toisella puolella maailmaa rikkaiden etujen puolesta.

Moore myös tekee kaikkensa saadakseen Bushin näyttämään naurettavalta. Tässä hän onnistuukin. Filmi muun muassa todistaa, että saatuaan tiedon World Trade Centeriin tehdyistä iskuista presidentti jäi moneksi minuutiksi selaamaan lastenkirjaa floridalaisen koululuokan eteen, vaikka New Yorkissa oli käynnissä maailmanlopun paniikki.

Vaikka yleisilme onkin paikoin populistinen, Moore tekee työnsä journalistisen tarkasti ja yhdistelee toisiinsa taidolla aitoja uutiskuvia, tilastoja ja lausuntoja. Moore myös innostaa kansanläheisellä tyylillään tavallisia amerikkalaisia puhumaan sydämensä pohjasta. Valkokankaalla nähdään mm. Irakissa poikansa menettäneen äidin ”yhden naisen marssi” Valkoisen talon edustalle.

Siinä missä Oscarilla palkitussa Bowling for Columbinessa Moore lähti Columbinen kouluammuskeluissa haavoittuneiden nuorten kanssa Walmartin päämajaan vaatimaan ammusten myynnin lopettamista ketjun myymälöissä, Fahrenheit 9/11:ssä hän kiertää Irakissa sotineen miehen kanssa houkuttelemassa kongressin edustajia lähettämään poikansa Irakiin. Kukaan ei suostu – miksi suostuisikaan, Moorekin kysyy, kun köyhät, työttömät ja värilliset syrjäseutujen asukkaat menevät sinne vapaaehtoisesti, kun muutakaan suuntaa elämälle ei tunnu löytyvän. Draamalliselta jäntevyydeltään Fahrenheit 9/11 ei yllä aivan Bowling for Columbinen tasolle, mutta tehtävässään se onnistuu. Jollei valmiiksi ole pitänyt Bushia ja sen hallintoa joukkona piittaamattomia, itsekeskeisiä tyhjäpäitä, niin näiltä ajatuksilta ei voi kotiin kävellessään välttyä.