Polyteekkari

Otetaan yksi annos film noiria, kaksi annosta Raymond Chandleria, huikka Playboyta, ripaus Pulp Fictionia ja litra akkuhappoa. Sekoitetaan lihamyllyssä ja tarjoillaan mustavalkoisessa taidelasissa 45 kaliberin reikäpääluotien kanssa. Saadaan raa’an ruhjovaa sarjakuvaa synkkääkin synkemmästä suurkaupungista, jossa oikealle kujalle kääntymällä saattaa löytää mitä vain. Saadaan Sin City, alun perin sarjakuvaguru Frank Millerin kynästä henkiin herännyt ja viimein valkokankaalle filmattu näkemys paikasta, jossa halpa makkarakin on ihmishenkeä arvokkaampi, sankarit peittävät aseöljyllä vanhan bourbonin lemun ja naiset ovat sekä kauniita että vähäpukeisia. Sin Cityssä kaikki on kirjaimellisesti mustavalkoista.

Herkkämielisempi saattaisi elokuvan nähtyään kysellä elokuvantekijöiden moraalin tai mielenterveyden perään, siinä määrin tehokkaasti ja graafisen monipuolisesti rainan kolme antisankaria kätyreineen laittavat pahoja, hyviä ja pyssymiehiä halki, poikki ja pinoon. Kirjaimellisesti. Sin City kun tarjoaa railakkaan miehekästä viihdettä ekstraverellä ja suolenpätkillä, on visuaalisesti hämmentävän hieno ja kaiken huipuksi vieläpä hyvin näytelty.

Kolmesta sarjakuva-albumista suoraan lainatut tarinat nivoutuvat kokonaisuudeksi kohtuullisen hyvin, vaikkeivat ne suoranaisesti liitykään toisiinsa. Dwight (Clive Owen), etsintäkuulutettu murhaaja, tulee tehneeksi A-luokan virheen päättäessään pysäyttää junttisakin rellestyksen. Ilta ei ole ohi ennen kuin konepistoolien staccatosarjat soittavat valse tristen stereona g-ruudissa. Ja etsivä Hartigan (Bruce Willis) sotkeutuu tuntia ennen eläkettä aivan liian isoon juttuun.

Elokuvasta löytyy niin kieroja poliiseja ja poliitikkoja, hyväntahtoisia huoria, kahdella nelivitosella paukuttelevia pyssysankareita kuin huvittavia palkkatappajiakin. Kaikki silattuna niin sairaalla huumorilla, ettei tiedä pitäisikö tekijöille antaa palkinto vai sähköshokkeja. Visuaalisesti elokuva on jotain ennennäkemätöntä. Lukuisilla sarjakuva-alan kunnianosoituksilla palkitun Frank Millerin enintään kolmea väriä käyttävä, sukat jalasta räjäyttävä piirrostyyli on jäljitelty tehosteilla niin uskollisesti, että ajoittain täytyy muistuttaa itselleen katsovansa näyteltyä elokuvaa, ei animaatiota.

Mutta uskollisuuteen esikuvalle liittyy myös elokuvan suurin ongelma. Kaikki kolme tarinaa – Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä – on siirretty sarjakuvista elokuvaksi käytännössä aivan suoraan, vuorosanoja ja kuvakulmia myöten. Alkuteos on toki sekä visuaalisesti että kielellisesti onnistunut, mutta sarjakuvat lukenutta elokuva ei pahemmin jännitä. Kun tietää mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, on parituntisen verioopperan katsominen melkein työlästä.

Sin Cityn Suomen ensi-ilta on heinäkuussa.




	Sin City – Dimension: Hurmepirtelö lasinsiruilla Janne Korhonen Otetaan yksi annos film noiria, kaksi annosta Raymond Chandleria, huikka Playboyta, ripaus Pulp Fictionia ja litra akkuhappoa. Sekoitetaan lihamyllyssä ja tarjoillaan mustavalkoisessa taidelasissa 45 kaliberin reikäpääluotien kanssa. Saadaan raa’an ruhjovaa sarjakuvaa synkkääkin synkemmästä suurkaupungista, jossa oikealle kujalle kääntymällä saattaa löytää mitä vain. Saadaan Sin City, alun perin sarjakuvaguru Frank Millerin kynästä henkiin herännyt ja viimein valkokankaalle filmattu näkemys paikasta, jossa halpa makkarakin on ihmishenkeä arvokkaampi, sankarit peittävät aseöljyllä vanhan bourbonin lemun ja naiset ovat sekä kauniita että vähäpukeisia. Sin Cityssä kaikki on kirjaimellisesti mustavalkoista. Herkkämielisempi saattaisi elokuvan nähtyään kysellä elokuvantekijöiden moraalin tai mielenterveyden perään, siinä määrin tehokkaasti ja graafisen monipuolisesti rainan kolme antisankaria kätyreineen laittavat pahoja, hyviä ja pyssymiehiä halki, poikki ja pinoon. Kirjaimellisesti. Sin City kun tarjoaa railakkaan miehekästä viihdettä ekstraverellä ja suolenpätkillä, on visuaalisesti hämmentävän hieno ja kaiken huipuksi vieläpä hyvin näytelty. Kolmesta sarjakuva-albumista suoraan lainatut tarinat nivoutuvat kokonaisuudeksi kohtuullisen hyvin, vaikkeivat ne suoranaisesti liitykään toisiinsa. Dwight (Clive Owen), etsintäkuulutettu murhaaja, tulee tehneeksi A-luokan virheen päättäessään pysäyttää junttisakin rellestyksen. Ilta ei ole ohi ennen kuin konepistoolien staccatosarjat soittavat valse tristen stereona g-ruudissa. Ja etsivä Hartigan (Bruce Willis) sotkeutuu tuntia ennen eläkettä aivan liian isoon juttuun. Elokuvasta löytyy niin kieroja poliiseja ja poliitikkoja, hyväntahtoisia huoria, kahdella nelivitosella paukuttelevia pyssysankareita kuin huvittavia palkkatappajiakin. Kaikki silattuna niin sairaalla huumorilla, ettei tiedä pitäisikö tekijöille antaa palkinto vai sähköshokkeja. Visuaalisesti elokuva on jotain ennennäkemätöntä. Lukuisilla sarjakuva-alan kunnianosoituksilla palkitun Frank Millerin enintään kolmea väriä käyttävä, sukat jalasta räjäyttävä piirrostyyli on jäljitelty tehosteilla niin uskollisesti, että ajoittain täytyy muistuttaa itselleen katsovansa näyteltyä elokuvaa, ei animaatiota. Mutta uskollisuuteen esikuvalle liittyy myös elokuvan suurin ongelma. Kaikki kolme tarinaa – Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä – on siirretty sarjakuvista elokuvaksi käytännössä aivan suoraan, vuorosanoja ja kuvakulmia myöten. Alkuteos on toki sekä visuaalisesti että kielellisesti onnistunut, mutta sarjakuvat lukenutta elokuva ei pahemmin jännitä. Kun tietää mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, on parituntisen verioopperan katsominen melkein työlästä. Sin Cityn Suomen ensi-ilta on heinäkuussa.