Elinympäristömme muuttuu jatkuvasti niin suurissa kuin pienissäkin asioissa. Osaan muutoksista sitä sopeutuu aivan huomaamattaan, joihinkin sopeutuminen vaatii taas runsaasti totuttelua. Menneen syksyn aikana minä seurasin vaimoni autokoulua ja totuttelin ajatukseen, ettei aina tarvitse enää ajaa kaikkialle itse.

Myönnän olevani itse kohtuullisessa määrin biilisti. Olen kasvanut Helsingin esikaupunkialueella autoperheessä ja tottunut pienestä pitäen siihen, että rahalla saa ja autolla pääsee mihin haluaa, miten haluaa ja ennen kaikkea milloin tahansa haluaa. Itselleni oli siis aikanaan jossain määrin itsestäänselvyys hankkia oma auto heti, kun siihen vain oli varaa.

Autottomasta perheestä lähtöisin olevalla vaimollani oli kuitenkin kovin erilainen näkökulma autoiluun. Ensimmäistä omaa autoa perheeseen hankittaessa sain kuulla totaaliset mielipiteet siitä, miten auto vain saastuttaa ja syö loputtomasti rahaa. Vaimoni oli jo paljon aiemmin, vielä seurustellessamme, ilmoittanut ykskantaan, ettei aio ikänään autokouluun mennä.

Kuten jo aluksi totesin, muutoksiin elinympäristössä kuitenkin tottuu ja niin vaimonikin sopeutui ajatukseen, että minä liikun kutakuinkin kaikkialle vain autolla. Välistä toki silti muistettiin muistuttaa siitä, miten epätaloudellista yksin autoilu on ja miten rahaa menee. Siksi hämmästykseni olikin vähintäänkin suuri, kun vaimo kuitenkin menneenä syksynä yllättäen ilmoitti haluavansa autokouluun. Kuten jokainen avio- tai avoliitossa joskus elänyt varmasti tietää, on jo ihan perhesovunkin kannalta äärimmäisen tärkeää tiedostaa, että jos vaimo jotakin haluaa, se on myös syytä toteuttaa.

Vaimoni autokoulunkäynti oli, vaikkakin vierestä seurattuna, itselleni hyvin kasvattava kokemus.  Myönnän suoraan, että minulla on paha taipumus olettaa, että asiat, jotka minun oli helppo oppia, eivät voi olla poskettoman vaikeita kenellekään. Vaimoni opiskelun edetessä hitaasti, mutta päättäväisen varmasti olin hyvin hämmentynyt tajutessani, että ihminen, joka on kasvanut täysin autottomassa ympäristössä ja liikkunut aina pelkästään julkisella, ei ole koskaan oppinut seuraamaan kuljettuja reittejä saati liikenteen toimintaa. Ilmiö on kuitenkin täysin looginen ja ymmärrettävä. Yksinkertaistuksena sitä voisi verrata lumiukkojen rakentamisen jalon taidon opettamiseen koko ikänsä Afrikassa asuneelle.

Pitkä uurastus ja sitkeä yrittäminen tuotti kuitenkin työvoiton ja lopulta vaimoni saapui viime viikolla iteroidusta inssistä hymyillen kuin mainostettu Naantalin aurinko. Tällä hetkellä totuttelen miellyttävään ajatukseen, että pitkillä reissuilla voi ottaa puolet matkoista jatkossa lunkisti eikä kauppareissuilla ole enää aina välttämättä pakko olla mukana.

Eihän kukaan kortin vasta saanut luonnollisestikaan ole mestari liikenteessä, mutta loppujenlopuksi ajamaan oppii vain ajamalla. Olenkin kaikin puolin yrittänyt suhtautua asiaan luottavaisin mielin (varmistaen kuitenkin, että auton vakuutukset ovat kunnossa). Mistä tulikin mieleeni, että tämän kirjoituksen työnimi oli ’pelon tasapaino’, mutta sssshhh! Älkää kertoko sitä vaimolleni. Suostutelkaa sen sijaan omat (vielä) ajokortittomat kumppaninne ja ystävänne autokouluun nyt, kun ovat vielä nuoria. Ajotaitohan kuitenkin on kuin uimataito: hyvä hallita, vaikkei asuisikaan akvaariossa.