Monta laman vuotta suomalaiset rakennustyömiehet kärsivät urakoiden puutteesta, alenevasta palkkatasosta ja konkursseja seuraavasta työttömyysuhasta. Se oli rangaistus kasinotalouden ylilihavista vuosista, itku pitkästä ilosta. Kuin pikkupojan pipareiden pihistelyä seuraava selkäsauna tai viikonlopun ryyppyrännistä tuleva kankkunen. Laman selän taituttua työtä taas riitti, ja suhdanneherkän rakennusalan työläiset saattoivat rehvakkaina ja itsevarmoina esitellä mielipiteitään poliitikkojen päätöksistä, autojen ajo-ominaisuuksista tai naisten ulkonäöstä.

’Mitä vittua? Miksei täällä oo kahvia?’, Repe tuijotti tyhjään kahvipakettiin. Hän käänsi paketin ylösalaisin ikään kuin todistaakseen kahvin loppumisen. Hämmästelevä mulkaisu työkavereihin.

Hiljaisuus.

’Mä vasta ennen lomia ostin täyden paketin’, Repe jatkoi.

’Sepi, saatana, juonu kaiken kahvin… vittu sillä apinalla oo korvien välissä muuta ku yks iso ilmakupla. Tässä tää mun ostama paketti nyt on’, Repe rypisti tyhjän paketin isoon nyrkkiinsä ja heristi sitä muille, ’vittu ihan tyhjänä!’ Repe heitti paketin roskikseen ja istahti vakiopaikalleen ikkunan viereen. ’Saatanan savolainen… ei sitte juoda kahvia’.

Kosonen asteli taukotilaan kauppareissultaan nippu Metro-lehtiä toisessa kädessä, lihapiirakkapaketti, maitotölkki ja neljä vanukasta toisessa. ’Kusti polkee ja posti kulkee’, hän heitti lehdet levein elkein pöydälle.

’Sepi on varmaan tänään kuninkuusraveissa… Eikös ne nyt ole?’ Joose osallistui keskusteluun.

’Toivottavasti hävii kaiken’, kiukkuinen Repe sanoi. Kosonen mylvähti nauramaan työkaverin äreyttä. Purskahduksen mukana suusta ponnahti myös hienoksi pureskeltu, nielemättä jäänyt lihapiirakkanokare, joka lösähti pöydälle ruokahalun sammuttajaksi. Nauru tarttui. Hidasälyisimpiä nauratti ehkä ruokapöydällä komeileva kikkare suussa muussaantunutta lihapiirakkaa.

Valtakunnan mediakanavat viestivät aktiivisesti paperialan pitkään kestäneestä työtaistelusta.

’Mitähän paperin veijarit tänään päättää?’ Joose herätteli keskustelua. Hänen silmiin sattui lehdestä jo eilen iltauutisissa kerrottu tieto, että lakkoneuvottelut jatkuisivat tänään. Kukaan ei kommentoinut työmaan luottamusmiehen puheita, jotka väistämättä ajautuivat poliittisiksi.

’Tänäänhän ne taas neuvottelee’, Joose jatkoi suu täynnä munkkia, jonka päälle hän ryysti kahvia termospullosta. Kosonen ja Repe naureskelivat Joosen tavalle maustaa kahvi suolalla. ’Kyl mää sen ymmärrän, että meillä päin juustoa kahviin lisäthän… ja maito, kerma, sokeri, jätski, viina. Nehän kuuluukin kahviin… mut että suolaa!’ pohjanmaalta kotoisin oleva Kosonen oli taannoin hämmästellyt Joosen kahvinjuontia.

Joose mietti. ’Ne puhu eilen, että rakennusliitto lähtis tukemaan… rakennus, metalli ja oliko siinä vielä joku kolmas’.

’Ei saatana! Ei vetele. Noitten puolesta mä en istu’, Repe sanoi.

’Kai sitä pitää istua, jos liitto määrää’, Joose sanoi.

Aliurakoitsijana toimiva maalari oli kuunnellut keskustelua vaitonaisena. Hän oli toista päivää työmaalla, eikä uskaltanut esittää kärkeviä mielipiteitä leimautumisen pelossa. ’Empä tiiä. On sitä Suomessaki vaikka kuinka paljon semmosia ihmisiä, jotka on vuostolkulla ollu töissä, muttei paikkaa oo vakinaistettu. Eukon sisko esimerkiks on sairaalassa ollu monta vuotta eikä oo vakinaistettu. Vuos pidetään ja sitte potkitaan helvettiin ja parin viikon päästä otetaan takas. Ei sille lomapäivätkään kerry. Semmosten puolesta mä mielummin lakkoilisin’.

’Noilla paperin äijillä on muuten ihan vitun kova palkka. Lehdessä oli just, kuinka helvetisti ne homot tienaa. Olisko ollu joku neljä tonnii kuussa’, Repe sanoi. Repe oli kolmekymppinen tuore isä, eikä häntä juuri yhteiskunnalliset asiat kiinnostaneet. Nuori perhe ja sen elättäminen täytti ajatukset. Mies päätti sanavalmiuttaan kuitenkin kommentoida keskustelua sen verran kuin asioista mitään tiesi.

’Niin. No kyllä ne taistelee senkin vuoks, ettei ulkomaista työvoimaa sais ottaa tehtaisiin’, Joose puolusteli paperialan tovereita’.

’Niillä ei… oo kohta kellään… kellään töitä, ku… tehtaat siirrethän ulkomaille’, Kosonen mumisi suu täynnä lihapiirakkaa ja ryysti maitoa päälle.

’Nii just, perkele! Ei muuta ku rautoihin kiinni kaikki ja junan perään juoksemaan, saatanan ökyrikkaat paskanaamat’, Repe sanoi.

Porukan ristiriitaisuus rohkaisi maalaria. ’Kyllä ne paperia tukee, mutta kattokaas vaan, jos olis joku pienempi liitto ja tukilakkoihin tarttis ruveta’.

’Häh?’ Joose tokaisi. Kysyvä hiljaisuus ja utelevat ilmeet nostivat maalarin keskustelun keskipisteeseen.

’Meinaan isojen liittojen puolella keskusjärjestöt on. Herrat on samaa sarjaa, oli ne tehtaanherroja tai aayyherroja. Niitä kiinnostaa oma palkka’.

Vaiennut maalari vilkaisi kysyvästi ympärilleen. Repe ja Kosonen keskittyivät kadulla kulkevien naisten katseluun. Ainoaksi potentiaaliseksi keskustelukumppaniksi jäänyt Joose sanoikin silmäkulma nykien, ’Sitä varten keskusjärjestöt just on perustettu, ettei isot liitot pääse määräilemään’.

Maalari huomasi äkkipikaisen Joosen ärtyvän hänen puheistaan, mutta jatkoi kuitenkin, ’No periaatteessa. Mut mitä enemmän työläinen saa palkkaa, sitä enemmän se maksaa rahaa keskusjärjestölle. Jos raksalaiset saa parin prosentin palkankorotuksen, se on yks hyttysen kusi itämeressä, mut entäs ku paperin jätkät saa sen saman korotuksen. Se jo tuntuu niin että alkaa keskusjärjestön aayyherraa kiinnostaa’.

’Liitoissa tai keskusjärjestöissä ei jaeta optioita niinku fi rmoissa’, Joose sanoi vihaisella äänellä.

’Älä puhu paskaa! Ei ehkä suoraan, mutta kyllä ne palkintonsa saa’, maalarikin korotti ääntään.

’Mä oon kyl ihan tyytyväinen ollu rakennusliiton toimintaan. Eroo, vittu, liitosta!’, Joose huusi seisten, pöytää vasten nojaten.

Maalari nousi myös. Nenät vastakkain seisovien Joosen ja maalarin katseessa välkkyvät salamat saattoi nähdä. Työpoliittisesta kinastelusta kehkeytyi suoranainen luokkasota.

’Lahtari!’

’Punikki!’

Miehet karkasivat pöydän yli toistensa kurkkuihin kiinni. Ikkunan vieressä istuvat Kosonen ja Repe ihmettelivät alkanutta painiottelua. Hämmästyneen hymähdyksen jälkeen miehet keskittyivät kukkotappelun sijaan kadulla kulkevien naisten arvosteluun. Kososen silmiin sattui miehen kainalossa kulkeva mehevä vaaleaverikkö: ’Ohoh! Mikäs kisumisu siinä menee’.

’Vähän on pienet rinnat, mutta noi kinkut… ton pöksyihin, ku pääsis’, Kosonen jatkoi.

’Varattu, perkele’, Repe sanoi.

’Ei oo kauaa’, Kosonen sanoi, iski silmää ja hieroi kämmeniään leveä virne naamalla.

’Ei millään malttas odottaa, että pääsee sänkyyn’, Repe sanoi, ’Huomenna on jätkällä kyrpä niinku nyljetty orava’.

Kosonen kahmaisi hieman vanukasta lusikkaansa ja ampui mällin keskelle Repen otsaa. Repe ei ymmärtänyt työkaverin leikkimielellä tehtyä temppua, eikä hallinnut itseään. Salamannopeasti hän nappasi pöydältä täyden vanukaspurkin ja viskasi sen kuin pesäpalloilija tarkalla heitolla keskelle Kososen otsaa.

’Ai perr…keee…les!’ Kosonen pyyhki toffeevanukasta valuvan naamansa kämmenselällä ja latasi oikean suoran Repen poskeen. Tyrmätty Repe löystyi kuin spagetti kiehuvassa vedessä ja luhistui takana painivaa Joosea vasten.

Kosonen valmistautui jo uuteen hyökkäykseen. Niin vimman vallassa hän oli, että nyrkki osui Jooseen.

’Vittu!’ Joose luuli, että ay-poliittinen kinastelu kalvoi jotenkin Kososta ja että tämä olisi tullut maalarin avuksi. Joose jätti maalarin kurmoottamisen karaten Kososen kimppuun. Raivosta punaisiksi muuttuneet pupillit nousivat yläluomien alle. Pelkät silmämunat esillä Joose takoi Kososta. Kirjaimellisesti silmitöntä raivoa.

Repe tokeni vähitellen tyrmäyksestä. Kostonhimoisena hän haki Kososta, joka oli tiukassa painiottelussa Joosen kanssa. Lyöntimahdollisuuksien puutteeseen kyllästyneenä hän hyppäsi kunnon gepardiloikalla molempien päälle ja kolmen osapuolen joukkomylly oli valmis.

Hölmistynyt maalari hämmästeli tilannetta. Hän oli jäänyt vaille tappelukaveria Joosen karattua Kososen kimppuun. Harmistuneena hän töpösteli tappelijoiden pariin ja tempaisi ensimmäisestä kouraan tarttuneesta ruumiinosasta ja alkoi mätkiä. Tämä epäonninen ruumiinosa sattui olemaan Kososen pää.

Parakin yläkerrassa työmaan johtoporras oli horroksessaan viettänyt rauhallista aamupäivää. Siihen kuului kahvinjuontia, pasianssin peluuta ja internetin pornosivujen selailua.

Kolmen puhumattoman, puoliunisen miehen idyllin rikkoi parakin tukipilareita ravisteleva, alakerrassa valloilleen päässyt kolmas maailmansota. Tärinä läikytti kahvia työmaainsinöörin uudelle silkkikravatille, jota ylpeä mies hipelöi makeasti. ’Perhana’, insinööri totesi. Hän laski kupin pöydälle, nousi seisomaan ja kohensi olemustaan sekä asuaan. Leuka pystyssä mies asteli pitkin, rauhallisin askelin alakertaan.

Insinöörin leuka loksahti auki. Hän käveli tappelijoiden viereen. ’Hiljaa’ hän sanoi vailla minkäänlaista vaikutusta. Insinööri veti keuhkot täyteen ilmaa ja karjui kitalaet helisten ’Hiljaa!’ Pauke ja mäiske vaikeni. Pöllämystyneet työmiehet tuijottivat hämmästellen hikipisaroita tihkuvaa, punaisena puhkuvaa ja huohottavaa työmaainsinööriä, joka oli keskeyttänyt heidän hauskanpitonsa. ’Töihin. Tauko loppu’, insinööri pihisi. Sisäinen mielihyvä oli melkoinen, kun työmiehet talsivat esimiestään silmäkulmien alta luimistellen, mitään haistattelematta työtehtäviensä pariin. Novelli on julkaistu aikaisemmin Rakennusinsinöörikillan Ruutisetlehdessä.

Novelli on julkaistu aikaisemmin Rakennusinsinöörikillan Ruutiset-lehdessä.