Kenelläkään ei liene ongelmia muodostaa kuvaa pienessä päässään siitä, kuka on M.A. Numminen. Jokaiselle meistä on varmasti jäänyt päähän jonkinlainen muisto Mauri Anterosta joko Pedro Hietasen kanssa tai ilman, muiston voi olla lasten musiikkikappale tai jänispukuinen mies banjon kanssa. Mutta tietääkö joku todella, kuka tämä mies on? Lasten oma satusetä, jolla on villasukkafetissi? Pikkutuhma setä, joka laulaa saksankielisiä lauluja lievän kaksimielisesti? Pitkätukkainen yhteiskuntakriitikko? Boogie-woogie?

Voitaneen sanoa varmuudella vain, että Mauri Antero Numminen on moniulotteinen taiteilijahahmo. Seuraavassa haastattelussa ei pyritä ottamaan selvää juuri mistään, vain miehen hahmojen yhteisistä kommelluksista silloin joskus ja nyttemmin.

Tammikuussa Helsingin Tavastialla järjestetyillä Riemufestivaaleilla Mauri Antero soitti Oscar H.O.T. Quartetin kanssa suurimmat hittinsä. Keikasta saadaan odottaa lähiaikoina julkaistavaksi liveäänitettä.

Polyteekkari: Mauri Antero Numminen. Mitä olet tehnyt tänään?

Mauri Antero Numminen: Olen miettinyt Suomen turvallisuuspolitiikkaa sekä sisäisestä että ulkoisesta näkökulmasta.

PT: Miten yleisösi on muuttunut taiteilijaurasi aikana? Tavastiaklubilla ja viime vuonna Ilosaarirockissa oli paljon nuorta innokasta yleisöä, onko aina ollut näin? Jos aina ei ole ollut näin, mistä luulet että muutos johtuu?

MAN: Alkuaikoina yleisöni oli lähinnä opiskelijanuorisoa ja toisaalta taas työväestöä; molempia kutkutti poroporvarillisen (ja myös porvarillisen) yhteiskunnan vastainen esiintymiseni. Yleisöjä on ollut, ja on joskus vieläkin, erittäin erilaisia. Mainittakoon vain yhtenä esimerkkinä esiintymiseni Pedron kanssa ruotsalaisessa vanhusten mielisairaalassa 1980-luvun alussa. Yleisö oli innoissaan, sillä se samastui minuun.

PT: Riemufestivaaleilla Tavastiaklubilla esitit joensuulais-otaniemeläisen Oscar H.O.T. Quartetin kanssa suurimmat hittisi, samana iltana esiintyi lisäksesi kaksi erilasta suomalaisen popkulttuurin kummajaista, Selfish Shellfish ja Eläkeläiset, joka soitti Karaoke-illan taustabändinä. Aikaisemmista viisastuneena pakenin ennen Eläkeläisten elämöintiä. Mitä mieltä olit illan esiintyjistä (itsesi ja yhtye mukaan luettuna)?

MAN: Minua on ihmetyttänyt viime aikoina 60-luvun palaaminen nuorten orkesterien sointiin ja teksti-ideoihin. Selfish Shellfish ei ole ainoa, joka muistuttaa vuosien 1965-1967 laulumaailmaa. Niinkin erilainen yhtye kuin Kitkerät Neitsyet ovat - ilmeisesti tiedostamattaan - aivan samoilla urilla. Eläkeläisten koheltamiseen olen suhtautunut myötämielisesti jo siitä alkaen, kun orkesterin nimi oli Kumikameli. Saa nähdä kuinka kauan poikien maksat kestävät, koska he vahvistavat eritoten Saksassa Suomen mainetta juoppojen maana. Omasta esiintymisestäni totean, että kolmen viikon musiikkileiri ennen Tavastian keikkaa olisi tehnyt terää.

PT: Mitkä ilmiöt/ketkä esiintyjät ovat eniten ihastuttaneet/vihastuttaneet sinua suomalaisessa kulttuurikentässä viime aikoina?

MAN: Vastaukseni ei kosketa lainkaan populaarimusiikkia, koska en enää kuuntele sitä aktiivisesti. Saan yhteyden sellaisiin ilmiöihin kuin Cleaning Women ja Oscar H.O.T. Quartet nuorten ystävieni suosituksesta. Sitten käyn salaa kuuntelemassa niitä. Jos hyväksyn, saatan tehdä yhteistyötä - eikä se suinkaan ole aina yhdessä esiintymistä.

Minua ei oikeastaan vihastuta muut asiat kuin kielivirheet. Mutta tunnen lievää halveksintaa sellaisia yrittäjiä kohtaan, jotka luulevat tekevänsä tai tehneensä jotakin uutta eivätkä ole viitsineet perehtyä taidehistoriaan. Sieltä selviäisi, että moni "uusi" asia on tehty jo 40 vuotta sitten.

PT: Mikä on oma suosikkikappaleesi M.A. Nummisen tuotannossa?

MAN: Nummisella on niin monta tyylisuuntaa, että yhtä kappaletta ei pysty nostamaan toisten yli.

PT: Saksassa ihaillaan teoksiasi, löydätkö saksalaisista jotain suomalaista, tai jotain yhtenevää oman persoonasi kanssa?

MAN: Tuotantoni on riittävän epäsuomalaista, jotta se kiinnostaa myös kansainvälistä yleisöä. Suomalaisuus on ikään kuin vain toteuttamisen tapa. Se yhdistyneenä länsieurooppalaisiin elementteihin lienee syy suosioon.

PT: Miten suhtautuminen kulttuuriin on muuttunut yhteiskunnassamme näin monialaisen kulttuurihahmon, jollainen Mauri Antero Numminen eittämättä on, näkökulmasta?

MAN: Yhteiskuntamme suosii yhä enemmän yhä populaarimpia tapoja toteuttaa kulttuuria. Lähes kaiken pitää olla kevyttä ja helposti omaksuttavaa, ainakin pitää olla "loppukevennys". En pidä ollenkaan tästä suuntauksesta. Siksi olen ryhtynyt taas - yli 30 vuoden jälkeen - painottamaan eliittikulttuuria ja esittämään myös greatest hits -tyyppisiä omia hankkeitani odottamattomalla tavalla.

PT: Soitatte Pedron kanssa Teknillisen Korkeakoulun Sähkötekniikan killan vuosijuhlan silliaamiaisella, mitä tällaiselta keikalta sopii odottaa? Kuinka houkuttelevaa on esiintyä joukolle väkeä joka on joko a) kovassa krapulassa tai b) tiukassa humalassa jo toista päivää? Toisaalta tilannehan on sama kuin rockfestivaaleilla, eikö?

MAN: Ei sähkötekniikan ihmisten alkoholinkäyttö eroa ratkaisevasti muiden suomalaisten tavasta nauttia C2H5OH-tyyppisiä nesteitä. Jos kokemuksesta jotakin voi päätellä, tunnelma on yhtä riehakas kuin teekkarijuhlissa yleensäkin.

PT: Näemmekö kissan ja jäniksen? Oliko tämän kaikkien mieleen jääneen hahmoparin nousu kansan muistiin sattumaa vai taiteellinen linjauksen valinta (heh)?

MAN: Tietääkseni ei ole tilattu kissaa ja jänistä. Jos tilaaja muuttaa mieltään, ilmoitan noille eläimille, jotta he tietävät lähteä meidän puolestamme keikalle.

Kansan muistiin noususta en kykene vastaamaan; se ei ole ollut minun päätettävissäni.

PT: Olet ollut teekkarien elokuvakerhon Montaasin toiminnassa mukana kuusikymmentäluvulla, mitä jäi käteen tästä ajasta?

MAN: Nimenomaan käteen on jäänyt kaksi lyhytelokuvaa, Vesilasi ja Tiiliseinä. Vietin melko paljon vapaa-aikaa teekkarikylässä ja yövyin seurusteluhuoneen sohvalla niinä iltoina, jotka venyivät niin pitkiksi, että viimeinenkin bussi oli lähtenyt. Teekkareiden elämä oli virkistävää vaihtelua valtiotieteilijöiden ja humanistien seurassa opiskelulle.

PT: Kuvaile Montaasissa tekemiäsi elokuvia muutamalla adjektiivilla. (voit toki muodostaa myös lauseita)

MAN: Vesilasi on surrealistinen rakkauselokuva. Tiiliseinä taas on kineettinen kokeilu ylioppilaskunnan laskentakeskuksen seinästä. Kolmas kolmeminuuttinen Montaasi-filmini on hävinnyt. Se käsitteli kengännauhojen sitomista Helsingissä.

PT: Tekemistäsi lauluista on tullut usein lasten suosikkeja, ja lastenlauluistasi koko kansan suosikkeja. Onko lauluissasi tarkoituksellisesti molempia puolia, vai johtuuko se suoraan omasta luonteestasi?

MAN: Myönnän nöyrästi laulujeni laadun johtuvan luonteeni laadusta.

PT: Vuosien varrella olemme saaneet kuulla tangoja, lastenlauluja, popmusiikkia, kovaotteista rokkia sekä tanssimusiikkia levyllä MA Numminen goes techno. Onko yleisösi hyväksynyt aina uudet suunnanmuutokset mutisematta, vai onko menestys tullut viiveellä? Varsinkin Yes sir, I am boogie soi jatkuvasti ainakin Radio Helsingin aalloilla.

MAN: Muut tyylisuunnat ovat menneet perille pian, mutta ns. tekno oli suosittua itse asiassa vain Etelä-Suomessa ja Pohjois-Norjassa. Ruotsalaiset eivät pitäneet siitä lainkaan, vaan huusivat konserteissa: "Ottakaa haitari ja banjo esiin".

PT: Viimeinen kysymys, ja kysymys mihin me kaikki, ainakin minä, olemme eniten vastausta odottaneet. Kerropa, mitä Mauri Antero Nummiselta on odotettavissa seuraavaksi?

MAN: Nummisen tuotantovauhti ei ole laantunut. Seuraava uusi asia ilmestyy jo maaliskuussa. Se on CD ja siihen liittyvä kirjanen rytmirunoutta. Lausun moniin eri rytmeihin, esimerkiksi boleroon, heksametriin, tangoon ja rockiin laatimiani tekstejä, joita kitaristi Antero Jakoila säestää stereofonisella sähkökitaralla.

Suuret kiitokset Mauri Antero Nummiselle.