Jotta Suomi voisi taas palata normaaliin poliittiseen päiväjärjestykseen, siis siihen, että noin puolet kansasta ei tiedä, mitä politiikassa tapahtuu, ja noin puolia taas ei kiinnosta, vaikka tietäisivätkin, on tavanmukaisesti pestävä poliittinen jälkipyykki. Vaivaudun asiaan tässä tarttumaan, koska tämänkertaisessa kirjopesulinkouksessa on muutamia äärimmäisen poikkeuksellisia puolia, joita ei toviin ole Suomen poliittisella kentällä nähty.

Viime vuosinahan vaalien poliittiset ulottuvuudet ovat olleet valitettavan vajaita ja amerikkalaiseen malliin ikävän ’kaikki kaikkien etujen puolesta’ -henkisiä. Jälkipyykitkin ovat sitä myöten jääneet laimeiksi keskittyen lähinnä siihen, miten kukin puolue on vuorollaan vakuutellut, miksi juuri he olivat vaalivoittajia. Presidentinvaalit ovat tietenkin aina vähän omaleimaisemmat muihin vaaleihin nähden, mutta keskityttiinpä kuusi vuotta sittenkin vaalien jälkeen lähinnä seuraamaan, erehtyykö tappion kärsinyt Aho tekemään jonkinlaisen mediaseksikkään poliittisen itsemurhan. Eli se niistä poliittisista ulottuvuuksista.

Nyt tuuli tuntuu kuitenkin olevan kääntymässä. Ei, en puhu Niinistön kannatuksen ilmiömäisestä noususta, enkä viittaa myöskään Halosen kannatuspohjan ’katoamiseen’. Näiden vaalien merkittävä ilmiö ulottuu paljon henkilöiden kannatuskehitystä korkeammalle, vaikka asiantuntijat ovat jo vuosien ajan vakuuttaneet sen olevan täysin mahdotonta. Näissä vaaleissa nimittäin lähes sukupolven mittaisen odottelun jälkeen poliittinen arvokeskustelu palasi ryminällä koko kansan politiikkaan.

Viimeinkin on päästy siihen, että vaaleissa ei keskitytty pällistelemään, millaisia ulkoisia ominaisuuksia ehdokkailla on, millaisia virheitä he ovat tehneet elämässään tai millaisia pukuja he aikovat käyttää linnanjuhlissa. Sen sijaan vaaleissa keskityttiin puhumaan aitoa politiikkaa ja esittämään aitoja (ooh) mielipiteitä. Halonen joutui lopulta toisella kierroksella tunnustamaan väriä ja kertomaan oikeita mielipiteitään ympäripyöreiden jahkailujen asemesta, vaikka alussa heikolta sen osalta näyttikin..

Arvokeskustelun paluu politiikkaan näkyy kuitenkin kaikkein selvimmin siinä miten porvariyhteistyö muuttui vajaassa kahdessa viikossa demareiden silmissä huonosta vitsistä pelottavaksi uhaksi ajaen Heinäluoman lopulta tivaamaan selvityksiä Kokoomuksen ja Keskustan ’salaisista kassakaappisopimuksista’. Paitsi sen porvariyhteistyö osoitti, että puoluehallinnossa uusi sukupolvi on siirtynyt vallan kahvaan ja Ahon hallituksen aikaiset kaunat on lopulta jätetty taakse, myös sen, että kansa on valmis uudenlaisiin yhteistyömalleihin. Onko kyseessä pysyvä, poliittinen ilmastonmuutos vai satunnainen luonnonoikku? Tämä nähdään luultavasti ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Henkilökohtaisesti toivon kuitenkin positiivisen suuntauksen jatkuvan ja kansan säilyttävän vaaleissa syntyneen poliittisen valveutuneisuuden kipinän vaalien jälkeenkin.

Kirjoittaja on Kokoomusteekkareiden puheenjohtaja