Hymypoika. Kesto 104 min. Ohjaus: Jukka-Pekka Siili. Rooleissa mm.: Jussi Nikkilä, Reino Nordin, Jenni Banerjee, Ville Kivelä ja Jarkko Niemi. Helsinki-Filmi Oy, 2003.



Kulosaarelainen kaveriporukka on elämänsä keväässä. Seurustellaan, biletetään ja käydään yhdessä oikiksen valmennuskurssilla. Kaikki on niin kaunista, eikä mikään tee kipeää. Enkelikasvoinen Jere seurustelee kunnollisen Reetan kanssa, orpo miljoonaperijä Taavi dokumentoi jatkuvasti ympäristöään videolle, hurmuri Markus ihastuu itseään vanhempaan konstaapelittareen ja Samilla ei käy flaksi.

Nämä nuoret järjestävät iltapukujuhlia ja koristelevat ruokapöytänsä ruusun terälehdillä. He elävät ”aikuiselämää” sellaisena kuin sen teininä kuvittelee olevan.

Hymypoika-projekti alkaa arvattavasti krapula-aamun kuningasajatuksesta. Neljä poikaa keksivät alkaa videoida parittelujaan, luonnollisesti kumppaneilleen kertomatta (sanoiko joku ”intimiteettisuoja”?). Nauhat katsotaan viikoittain, ja parhaan pätkän kuvannut palkitaan hymypoikapatsaalla.

Huonostihan hommassa käy. Tytöistä ei ole mukavaa joutua seksitähdiksi vastoin tahtoaan. Ihmissuhteet kärsivät, ja ennen pitkää ”panorinki” alkaa ahdistaa myös poikia itseään. Seuraukset ovat rankkoja, mutta lopussa näkyy sentään valon leimahdus.

Hymypoika-elokuvan tyyppikategoria on klassinen: renttupoika, tämän hyvä ja kaunis tyttöystävä sekä kiltti poika, joka on molempien kaveri. Kiltillä pojalla on salaisuus, joka on järisyttävämpi kuin hurjinkaan sm-kotifilmi. Ihmissuhdekuvio ja loppuratkaisu ovat ennakoitavissa, siinä mielessä Hymypojassa ei ole mitään jymytuoretta. Matkan varrelle on kuitenkin upotettu muutama mainio, yllättäväkin kohtaus. Tarinan katharsiskohta hipoo jo uskomattomuutta, mikä vähän häiritsee. Ilmeisesti seksissä kaikki on mahdollista.

Hyvää Hymypojassa ovat myös nuoret näyttelijät. He lienevät suunnilleen roolihahmojensa ikäisiä, toisin kuin Spelling-yhtiön tv-sarjoissa.

Kuvauksessa on varmaankin tietoisia musiikkivideomaisia piirteitä: nopeita leikkauksia ja rakeisia kuvia. Videokameran ja kuvattavana olemisen teema toistuu läpi elokuvan. Kylläpä kaupunkilaisia tarkkaillaan…

2000-luvun Helsinkiä käytetään ajoittain kuvissa nokkelasti: ahdistuksen taustamaisemana on itseoikeutetusti Kampin monttu.

Hymypoikaa tullaan varmaankin vertaamaan Levottomiin. Molemmissa revitellään paljasta pintaa ja haalitaan kokemuksia. Yhteistä on myös ”mikään ei tunnu miltään” -teeman käsittely. Tunneköyhään elämään haetaan sisältöä äärimmäisyyksistä. Pakkomielteelleen antautuva on muuttua eläimeksi, raja rikkoutuu kovin helposti. Kyse ei ole pelkästään seksistä. Lopussa tapahtuu herääminen, mutta jotain on jo menetetty – jos ei muuta, niin käsitys omasta itsestä on kärsinyt.

Elokuvalla on sanansa sanottavanaan myös ympäristön paineiden tuhoisuudesta herkän nuoren sielulle.

Hymypoika on oikeastaan moraliteetti: sinun ei pidä antautuman ylen määrin lihan himoille. Seksiä ja elämää ei arvioida Kokemusten perusteella, vaan tärkeintä on, että tuntuu hyvältä.


Hymypoika tulee elokuvateattereihin 24.10.2003.