Miksi helsinkiläisessä metrossa on niin mukava matkustaa? Johtuuko se pirteästä oranssista värityksestä? Vai siitä, että loppujen lopuksi helsinkiläiset metrovaunut ovat hyvinkin siistejä? Tai ainakin jos vertaa metroon vaikkapa Moskovassa ja Pietarissa. Münchenissä ja Berliinissä metrot taitavat olla yhtä siistejä kuin täälläkin, mutta jotain epämukavaa niissä silti on.

Matkustaessani viime viikolla Helsingin ainoan metrolinjan melkein päästä päähän keksin viimein vastauksen. Ellei valaistusta ja värimaailmaa oteta lukuun, suomalaisessa metrossa kaikki on niin rauhallista ja lempeää.

Pehmeä, kieltämättä hiukan liiankin heleä naisääni kertoo rauhallisella äänellä, että nyt ollaan Sörnäisissä tai Siilitiellä.

Münchenin Donnersbergerbrüggen ja Pietarin Vasileostrovskajan asemista kerrotaan möreällä, jopa vihaisella miehenäänellä. Saksalaiset ja venäläiset ilmeisesti eivät ole ottaneet oppia tutkimuksista, joissa on tutkittu naisten ja miehen äänien vaikutusta esimerkiksi puhelinäänitteissä. Useimmiten niissä käytetään ihan tarkoituksella naisen ääntä, ilmeisesti sekä lempeyden että selkeyden vuoksi.

Piipitysääni ilmoittaa ovien kohta sulkeutuvan. Helsingissä toisenkin piipin jälkeen ehtii sisään, vasta kolmannella ovi menee kiinni eikä väliin sittenkään muserru. Erityisesti Moskovassa vaikutusta tehostetaan sulkemalla ovet mahdollisimman nopeasti ja tiukasti heti perään. Ja lyömällä niitä vielä toisiaan vasten niin, että ketään ei taatusti huvita pyrkiä vaunuun viime tingassa.

Münchenissä tiukka miehenääni huutaa ”bitte, zurückbleiben”. Pysykää takana, olkaa hyvä! Ovi menee kiinni! No taatusti, kun tuolla tavalla karjut.