Gravis loppuu nyt ja elämä alkaa tästä. Kello on kahdeksan aamulla ja mulla ei ole mitään sanottavaa. Tai oikeastaan on, mutta Zen Cafen aamuyön vaikutus on vain vielä liian ylitsepursuava. Kyllähän te tiedätte: tämä talo on tyhjentynyt kuten Dipoli, yks cee, päälafka ja mieli. Mulla oli aika superhauskaa, Pekallakin oli hauskaa ja kaikilla muillakin oli hauskaa. Gravis on oikeasti, siis ihan oikeastioikeasti, yhtä ihmisolennon riemujuhlaa!

Mennessäni gravikseen mun ego oli saavuttanut uuden ääripisteensä. Haalarinliepeestä löytyi pressikorttia, lompakosta vippiä ja päästä kusta. Sisäänpääsy ei kerrankaan tuottanut ongelmaa; "hei, kuules, mä oon lehdistöä, viititkö päästää sisään tästä suoraan, jookostajoo?". Kyllä viitsi. Aluksi oli suo, kuokka ja Jussi. Niitten jälkeen oli alkuillan tyhjä Dipoli, jota kansoittivat valkomustat järjestäjät ja tremolokummajaiset. Ei se haitannut, sujahdettiin helposti joukkoon kuin kivi merenpohjaan. Semmoinen laakea kivi, tarkoitan. Olin onnellinen. Kerrankin paikka johon sopeuduin. Tuntia myöhemmin olin humalassa.

Tupakkaakaan ei saanut polttaa, paitsi sellaisella aidatulla alueella. Ihmisarvoa alentavaa kohtelua, karjanajoa vastaavaa suorastaan. Ei sekään kyllä haitannut. Kahden tunnin kuluttua kaikki kuitenkin polttivat tupakkia missä lystäsivät. Paskiaiset. Ihmisiä tuli jossain vaiheessa paljon ja useita. Juhlaovella oli metrien jonot. Tai ehkä jopa useamman. Ramppasin pihalla niin paljon kuin kerkesin ja joka kerta piti heiluttaa veryimportanperson-korttia. Eivät halunneet painaa naamaa mieleen. Hassua, mä kun aina luulin ettei se olisi ihan niin vastenmielinen. Siellä joku oikislainen nappasi mut pitkään keskusteluun. Halusin pois, mutta ei se onnistunut. Juteltiin sorsista ja lumilautailusta. Joku mainitsi hanhen ja joi omia juomiaan. Tavan tollo.

Koska oltiin Graviksessa laskin mäkeä. Vain kerran, sen jälkeen se oli jo tuttua. Laskun aikana, siis humalan, etsittiin 22 pistepirkkoja, mutta löydettiin vain keikkamanageri. Kunnon äijä, se näytti vihreätä valoa 22-p:n haastattelulle. Veti muuten älyttömän hyvä keikan. Pistepirkot siis, ei se äijä. Oubsin hörhöt pyörivät taas ympäriinsä kuin.. niin. Oli poliisiasua, videokameraa ja pamppua. Teknikko oli pistänyt solisluunsa paskaksi ulliksella. Ei tainnut kuitenkaan kerätä säälipojoja tai hoivaamisviettisiä naisia. Tai mistäs minä mitään tiedän. Näin myös paljon tuttuja aikojen takaa ja edestäkin. Pikkuserkun Hyvinkäältä. Kaverin, jonka nimeä en muistanut. Neidon, jonka nimen muistin erittäin hyvinkin. Ärhäkkään päätoimittajan, joka yritti saada minut kirjoittamaan Graviksesta heti ja saman tien tai ainakin torstaihin mennessä. Ei muuten ketale onnistunut, haa-haa.

Dipolissa myytiin kaljaa, ihan monen monituisessa pisteessä. Jälleen kerran se oli kallista, niin kallista. Multa loppuivat rahat ihan alkuunsa, pummasin lisää; "heitä kuule kymmenen eukkia, ja sä siellä takana, pistä viisi!". Vieläkin taskussa kymppi, sillä saa rimistä hyvää yrttivoipatonkia. Tai sitten Keltsusta kaljan tai pari. Niitä oli useampi kappale. Ei siis Keltsuja vaan kaljoja sekä myyntipisteitä. Kaljan perässä joutui jonottamaan ja välillä sitä sai pelkästään kolikoilla. Setelirunkkareita vietiin ja lujaa. Joskus liiallinen massin määrä ei ole hyvästä, ei ainakaan jos se ei ole viiskytsenttisten muodossa. Kaljojen jälkeen oli kuitenkin hauskaa, kukaan mitään pennosia laskeskele, ei ainakaan ennen kuin jälkeenpäin. Hauskuuden ollessa suurimmillaan kadotin kaikki. Tutut, vieraat ja eriepelit. Alas istumalla ja takaperin sataan laskemalla kaikki muuttui hyväksi. Juu, keijutarinoissa. Joku heitti miesten vessassa iloista läppää, vessanpöntölle. Kuulosti norjalaisen raskasmetalliyhtyeen laulajalta, en tosin muistanut keneltä.

Joskus 22 pistepirkon jälkeen lavalla iskeytyi Killer. Samaan aikaan joku teki mulle ikävät killerit ja varasti mun lovemost kaljatuopin. Saa mielellään palauttaa, nimikyltin kera. Killeriä ei jaksanut kuunnella. Mielekkäämpää oli mennä häiriköimään kaverin ja kaverin entisen tyttöystävän kommunikointia. Ajoitus ei ole aina ollut parhaimpia puoliani. Alakerrassa soitettiin jossain vaiheessa Don Johnson Big Bandia. Suorastaan haltioiduttavaa. Elehdin tyylikkään rytmikkäästi pehmeän soundin viemänä, kunnes joku kertoi minun muistuttavan lähinnä kuolonkouristuksissa painivaa oravaa. Lopetin välittömästi ja hain kaljan. Seuraava yritys meni jo paremmin. Mentiin haastattelemaan 22-p:tä. Kivoja tyyppejä ja mukavia vastauksia. Ennen kaikkea omasivat hyvän kädenpuristuksen ja se jos joku on tärkeää.

Loppujen lopuksi bileet Dipolissa loppuivat. Viivytettiin lähtöä noin ihan huvin vuoksi, jotta järjestysukkeleilla olisi hauskempaa. Näyttivät iloisilta. Hyvää menoa ei voinut lopettaa kesken, joten lähdimme jatkoille. Ensin sinne ja sen jälkeen tuonne. Popitettiin musiikkia ja parannettiin maailmaa. Kuiteista ei muuten tule hyviä sätkäpapereita, ei sitten millään, uskokaa hyvällä. Kerroinko muuten jo, että mulla oli superhauskaa.