Oliver Stonen elokuva Aleksanteri Suuresta kaatuu päähenkilönsä tavoin omaan kunnianhimoisuuteensa. Stone on nykyamerikkalaisen elokuvan visionäärinen vastarannan kiiski, kapinallisnero, jonka parhaissa teoksissa on viiltävää särmää ja maanista energiaa. Nyt hän on kuitenkin kurkottanut kuuseen pahemman kerran ja tehnyt pöhöttyneen, lattean, joskin välillä komean elokuvan, joka kertoo aiheestaan enemmän epäonnistumisellaan kuin tarinallaan.

Elokuva alkaa ja loppuu Aleksanterin (Colin Farrell) kuolemalla, ja näiden kohtausten välisen kolmen tunnin aikana käydään läpi miehen elämä viattomasta kruununperijästä palvotuksi valloittajaksi ja edelleen hylätyksi despootiksi. Stonea kiinnostavat Aleksanterin pakkomielteenomaisten sotaretkien todelliset syyt, erityisesti teoria, jonka mukaan hän vältteli niillä sekavaa tunne-elämäänsä. Stonen Aleksanteri on neuroottinen, isänsä Filippoksen (Val Kilmer) syntejä hikoileva nuorukainen, jonka kiintymys heittää volttia äitinsä Olympiaksen (Angelina Jolie), vaimonsa Roksanen (Rosario Dawson) ja ystävänsä/rakastajansa Hefaistionin (Jared Leto) ympärillä. Aleksanterin konfliktit ovat sinänsä kiinnostavia, mutta Stone ei uskalla pureutua hahmon sielunmaailmaan tarinan vaatimalla tavalla, ja sekä seksuaaliset että poliittiset pohdinnat jäävät puolitiehen.

Lisäksi elokuvan rakenne on hajanainen ja kerronta jaarittelevaa. Tyydyttävän dramatiikan puuttuminen on näinkin eeppisen aiheen kohdalla anteeksiantamatonta. Viimeistään silloin, kun kesken Aleksanterin Intia-sotakampanjan hypätään irralliseen takaumaan, on selvää, että tarinan ydin on unohtunut jonnekin Makedoniaan. Monista tärkeistä kohtauksista puuttuu voimaa – ensimmäinen taistelu tapahtuu enimmäkseen hiekkapilven keskellä – ja elokuvan kertoja Ptolemaios (Anthony Hopkins) on raivostuttavuuteen asti herkistelevä ja pedanttinen.

150 miljoonan dollarin budjetti näkyy kankaalla. Juhlavat lavasteet lyövät kättä pääosin onnistuneiden digitaalitehosteiden kanssa, ja Stonen vimmainen intensiteetti nousee sekin pintaan hetkittäin. Elokuvan toinen suuri taistelukohtaus elefantein varustettua intialaisarmeijaa vastaan tuntuu jo vatsanpohjassa asti.

Näyttelijätyö sen sijaan on epätasaista: Jolie syyllistyy vuoden pahimpaan ylinäyttelemiseen ja siloposkinen Farrell ei täysin vakuuta määrätietoisen hallitsijan roolissa vaikka parhaansa yrittääkin. Käsikirjoitus pitää jostain syystä tarinalle keskeisen Hefaistionin hahmon taka-alalla eikä anna erinomaiselle Kilmerille tarpeeksi tekemistä.

Prameasta ulkokuoresta huolimatta tunnetasolla elokuva kolisee tyhjyyttään: olemattoman hahmokehityksen päälle on hankala rakentaa. Turhauttavinta on se, että leffa yrittää pureutua legendan pintaa syvemmälle, mutta aiheen ilmeisen elokuvalliset piirteet (sotaa! seksiä! juonittelua!) ovat lopulta vieneet voiton. Pauhaava musiikki ja innoton kerronta tosin vesittävät leffan viihteellisyydenkin. Kyseessä on liuta menetettyjä mahdollisuuksia; suuri kertomus matkasta maailman ääriin ja takaisin, joka tuntuu ylipitkältä historian oppitunnilta.