Kavereita, jotka kärsivät erilaisista mielenterveysongelmista ja nukkumis- tai syömishäiriöistä?

Muutama vuosi sitten en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut minulla olevan sellaisia kavereita. Tietysti yläasteella meidän luokalla oli yksi anorektikko, mutta sen lisäksi. Nyt se tuntuu ihan luonnolliselta.

Yksi tekee montaa työtä. Toinen on haalinut luottamustehtäviä niin, ettei edes muista, mistä kaikesta on vastuussa. Mutta mikä meitä oikein vaivaa? AOVAn ja HYYn järjestämässä suuressa kiirepaneelissa (s. 4) todettiin, että ne joilla on koulutusta vastaavaa työtä, on sitä korviin saakka. Samaa voisi sanoa harrastuksista ja luottamustehtävistäkin. Jotenkin kummasti ne kasaantuvat aina samoille ihmisille. Toisille niistä tulee addiktio.

Toiset taas eivät joudu tekemään juuri mitään välttääkseen hommia. Kun et ole aktiivinen yhdessä, ei sinua ehkä keksitä pyytää toiseenkaan, vaikka oikeastaan voisitkin lähteä mukaan.

Karkeasti ottaen nämä ryhmät voisi nimetä niiksi, jotka tekevät paljon ja jotka ehtivät joka paikkaan ja niiksi, jotka tekevät vähän, mutta eivät ehdi kaikkialle. Jos on tottunut organisoimaan päivänsä puolentoista tunnin jaksoihin, toki siihen yksi kahvihetki kaverin kanssa helposti ängetään. Jos taas on pitänyt tapana keskittyä asiaan kerrallaan, vierailu isoäidin luona iltapäivällä estää kavereiden tapaamisen illalla.

Joskus eri ryhmiin kuuluvien on vaikea ymmärtää toisiaan, vaika molemmilla voisi olla oppimista. Miten niin et ehdi? Sitä paitsi, kiire on trendikästäkin. ”Oletko tulossa bileisiin perjantaina?” viikolla kysytään. Oikea vastaus ei suinkaan ole kyllä tai ei, vaan ”tuun mä varmaan käymään.” Kaikki tiet avoimena ja vaikutelma, että kyllähän minulla bileitä riittää, vaikka joka sormelle.

Menisit vaan kotiin löhöämään. Ottaisit mallia niistä isoäidillä kävijöistä, ettei vaan menisi pää sekaisin. Luulevat sitä paitsi siellä bileissä, että olet jossain vielä paremmissa kemuissa.

Terhi Upola
Päätoimittaja