2000-luvun sivistyneestä ja koulutetusta työntekijästä, muotisanoja käyttäen niin kutsutusta moniosaajasta, on tehty oman aikansa pelle. Ay-liikkeen jalo ajatus on paennut vastavalmistuneiden mielistä näppäimistöllä vetreytyneiden, tahriintumattomien käsien hapuillessa mainetta ja kunniaa, rahaa ja menestystä. Enää ei puhuta työajasta eikä edes laatuajasta, vaan moniajo-ajasta, jolloin kaikki langat lepäävät monisäätäjän kourassa ja menestys on ainoastaan yhdestä nykäisystä kiinni.
Työpaikoilla kaikilla itseään kunnioittavilla urasuhareilla pakosta on tullut vapaaehtoista ja kellokorteista ainoastaan alemman tason työntekijöiden virtuaalinen sähköaita. Kyllä sitä seitsemän hengen softaa kasaavassa nyrkkipajassa pysyy pääluku muutenkin hallinnassa – toimistossa palaa valo kellon ympäri ja biljardinpeluutauot riippuvat projektien läpimenoajoista. Arbeit macht frei!
Lounastauolla, mikäli elämääsuuremmalta menestymiseltä sellaiseen vajaaseen kahteenkymmeneen minuuttiin aikaa liikenee, levähdetään Stefan Lindforsin suunnittelemalla mummon mustikkamehun värisellä jakkaralla tai Riot-E:n tapaan parisängyssä konttorin nurkassa.
Esimiehistä on kehkeytynyt kaljakavereita, harmittomia kollegoja, joihin pidetään mutkattomat välit, vaikka aikaa kunnon pers-kaljotteluun ei juuri enää löydykään. Jos pomo pyytää pissaamaan purkkiin huumetestiä varten, niin vielä housut kintuissa sitä tuntee itsensä sankariksi, joka ei missään nimessä elä työpaikan ehdoilla, päinvastoin. 60-luvulla oli leveät lahkeet, 80-luvulla tehokkaat koti-solariumit ja 00-luvulla järjettömyyttä huutavat työehdot. Mutta meidän kokisautomaatista saa myös jaffaa!
Ristiriita on ilmeinen. Kunnon osaajilla on vientiä riittänyt kaiken aikaa sitten hullujen it-vuosien ja läpi niiden jälkeisen mini-taantumankin (liekö tuo jo menneisyyttä). Jos talous lähtee muiden muassa valtiovarainministeriön kaavoittamille urille – eli nousuun nyt, heti tai kohta – ja etenkin kun omat vanhemmat kavereineen jättäytyvät pikku hiljaa eläkekassain varaan, niin tilanne pätevän työntekijän kannalta tuskin huonommaksi muuttuu. Nyt pitäisikin enää löytää se todellinen arkipäivän sankari, jolla olisi toissa vuosisadan lopun emansipoituneiden työläisten tapaan gutsia nostaa kissa pöydälle – senkin uhalla että pomo-petteri hieman harmistuu.
Elina Valtonen
Vastaava päätoimittaja