Luulin tietäväni mistä kuumailmapalloilussa on kyse: ensiksi kokoonnutaan jossain, etsitään hyvä lähtöpaikka, laitetaan pallo pystyyn, lennetään, laskeudutaan, pakataan kamat ja lähdetään kotiin. Pian kuitenkin selvisi, että hilpeiden laskuvarjohyppääjien kanssa kuumailmapalloilu ei ole rauhallista maisemien katselua…



Päivä käynnistyi aurinkoisena ja tuulettomana Malmin lentokentällä aika tarkalleen kello 12. Kuumailmapalloilijat Samuel ”Samppa” ja Tuomas Holm noukkivat minut kyytiin lentokenttärakennuksen edestä. Seuraavaksi kävimme hakemassa pallokärryt lentokenttäalueen sisältä. ”Palloveljesten” mukaan kuumailmapalloilulle tyypillinen sähläys käynnistyi heti: jouduimme odottelemaan kentän portin avaamista puolisen tuntia. Tämä tuntui käsittämättömältä, sillä kenttäpäivystäjän olisi vain tarvinnut painaa nappia. Lopulta kuitenkin pääsimme ylittämään kentän ja pääsimme alueelle, jonne oli varastoitu useita muitakin kuumailmapalloja kärryineen. Otimme mukaan kaksi palloa.

Toisena vetoautona toimi tavallinen farmari Volvo ja toisena miehekkäästi vuoden 1996 mallia oleva Hummer. Ennen lähtöä vaihdoimme toisen pallon polttimen, koska alkuperäisen pilottiliekki kuulemma sammuili aina silloin tällöin. Tuomas totesi: ”Ei ole kiva jos liekki sammuu sähkölinjojen päällä.” Samuel huomautti vielä: ”Ei oteta sitä kaasupulloa autoon; jos tehdään kasa niin ei räjähdetä!” Lopulta suuntasimme seuraavaan välietappiin Malmin laskuvarjohyppykerholle.
Vasta ”kerholla” ymmärsin millaisesta suunnitelmasta lopulta oli kyse: pallot sidotaan yhteen, ja kun ollaan päästy riittävän korkealle, pallosta toiseen viritetään trapetsi, jonka avulla urhea laskuvarjohyppääjä heilauttaa itsensä toisen pallon ali. Käsittämätöntä! ”Yllättävää kyllä” tätä ei aikaisemmin oltu kokeiltu Suomessa. Porukka totesi myös, että koska pallot ovat käytännössä koko ajan kiinni toisissaan, on mahdollista, että toinen palloista repeää. Repeäminen ei kuulemma ole vaarallista jos se tapahtuu päiväntasaajan, eli pallon leveimmän kohdan alapuolelta… Myönnän suoraan, että viimeistään siinä vaiheessa puntti alkoi tutista kun minulta kysyttiin, olenko ennen hypännyt laskuvarjolla? Ajatuksena oli tietenkin mahdollinen pelastautuminen revenneestä pallosta. On tietysti aikamoista jänistämistä epäröidä haluaako moiseen kyytiin, mutta ajatus ensimmäisestä laskuvarjohypystä pakkotilanteessa ei kiehtonut. Lopulta päätettiin, että tulen mukaan ”turistiksi” toiseen keikkaan, joka lennettiin samoilla palloilla. Joka tapauksessa olin ainoa palloihin nousseista, jolla ei ollut laskuvarjoa. Molemmilla lentäjillä oli, koska ensimmäinen lento oli niin poikkeuksellinen, ja kaikki muut olivat laskuvarjohyppääjiä.

Kun suunnitelman pääpiirteet oli tehty, lähdimme ajelemaan kohti Lahtea, joka oli valittu lähtöalueeksi vallitsevien tuulten takia. Tässä vaiheessa Tuomas Holm päätti myös, että minun tehtäväni olisi seurata punaista Koffin palloa automaattivaihteisella farmari-Volvolla. Mielenkiintoisen asiasta teki se, että en ollut ikinä ajanut automaattivaihteistolla, saati sitten yhtä iso peräkärry perässä.

Matkalla ei pidetty turhaa kiirettä, koska suuret kärryt rajoittivat nopeuden 80 kilometriin tunnissa. Matkalla oli siis hyvin aikaa kertoa juttuja ja tarkkailla pilvisemmäksi muuttuvaa säätä. Samppa päätti keventää tunnelmaa hauskalla jutulla: ”Kerran oli kaksi kuumailmapallosta pudottautunutta laskuvarjohyppääjää laskeutunut pellolle Tammisaaressa. Paikalle sattui totta kai myös ´vihainen´ isäntä, joka vaati hyppääjiä heti kahville. Kahvit venyivät ja venyivät kunnes isäntä ehdotti, että meillä olisi kohta sauna lämpimänä, ja talon tyttäret ovat myös tulossa! Kaverit päättivät kuitenkin kohteliaasti kieltäytyä ja poistuivat.” Samuel ei voinut ymmärtää, miksi he eivät jääneet: kerrankin olisi ollut mahdollista oikeasti leikkiä James Bondia!

Matkalla keskusteltiin myös muusta yleisesti ilmailuun liittyvästä. Keskustelua oli hauska ja samalla hankala seurata: riippuen mistä puhuttiin, mittajärjestelmät vaihtelivat alituisesti. Yleinen käsitys oli, että tänään hypätään vähintään tonnista (tuhannesta metristä). Toinen autossa olleista hyppääjistä oli aikaisemmin tehnyt matkahypyn, yksikkönä tarinassa olivat mailit. Puheen siirtyessä säähän Samuel totesi, että ukkospilvet saattavat kasvaa (lento)pinnalle 300 asti (30 000 jalkaan). Lopulta saavuttiin lupaavalle lähtöalueelle Lahden eteläpuolelle.
Nopean etsinnän jälkeen löysimme sopivan, pelkkää ruohoa kasvavan tontin. Karavaani, johon kuului kaikkiaan neljä autoa, pysäytettiin harvakseltaan liikennöidyn tien varteen. Alkoi varusteiden purku autosta.

Kuumailmapallon pystyttäminen aloitetaan kaatamalla rottingista valmistettu kori kyljelleen ja kiinnittämällä tyhjä pallo vaijereilla koriin. Seuraavaksi palloa levitetään pitkin maata niin, että se ei ole rypyssä eikä pahemmin mutkalla. Tämän jälkeen pallon suuta levitetään ja samalla käynnistetään puhaltimet, jotta pallo saadaan mukavasti koholle. Vasta kun pallo on jonkin verran pullistunut, sytytetään kaasupoltin. Lämpötilan noustessa pallon sisällä nousee pallo nopeasti pystyyn.

Pallon pystyttäminen ei juurikaan poikennut normaalista, kaikki muu sitten poikkesikin. Jo maassa pallojen välille virittiin köysi, jotta pallot eivät ajautuisi erilleen. Kun kaikki oli valmista, punaisen pallon pilotti Tuomas Holm huusi: ”Lähdetään!” Tuomaksen veli Samuel lensi hopeanväristä palloa. Hitaasti ylöspäin nousi Suomen taivaalla ennennäkemätön ilma-alus. Onneksi tuuli oli pilvien alapuolella hyvin heikkoa, muuten yhdistelmän hallitseminen olisi saattanut olla entistä hankalampaa. Heikosta tuulesta huolimatta yhteen sidotut pallot alkoivat pyöriä toistensa ympäri.

Valitettavasti pallot hävisivät nopeasti matalalla roikkuviin pilviin, joten seuraava merkki taivaalla olevista palloista saatiin, kun hilpeät laskuvarjohyppääjät laskeutuivat samalle nurmikolle, josta he olivat muutama minuutti aikaisemmin nousseet. Jouduimme siis turvautumaan ylhäällä olleiden kertomuksiin ja siellä kuvattuun videonauhaan. Pallojen pyöriminen oli pilvien yläpuolella kiihtynyt, ja pilotit olivat molemmat sitä mieltä, että laskuvarjo oli lennolla tarpeellinen varuste. Huima trapetsitemppu ei täysin onnistunut, sillä tempun suorittaja ei jaksanut pitää trapetsista kiinni aivan tarpeeksi kauan. Oli sovittu, että muut hyppääjät heittäytyvät palloista samanaikaisesti kun trapetsilla olija aloittaa temppunsa. Toiset hyppääjät olivat tarkkana, ja hetken näytti siltä, että hyppääjien ryhmä liitää kauniissa muodostelmassa taivaan halki.
Hyppääjien tullessa pilvien läpi kävi ilmeiseksi, että tuuli pilvien yläpuolella oli paljon voimakkaampi kuin maanpinnalla. Kehotin siis muita nousemaan autoon. Otimme summittaisen suuntiman mistä hyppääjiä näytti tulevan. ”Taas tuli yksi!” sanoi yksi auton matkustajista huomatessaan jälleen yhden laskuvarjohyppääjän tulevan pilvien läpi. Kuumailmapalloista ei kuulu kuin kohtuullisen vaimea polttimen ääni. Jos joku ulkopuolinen tarkkaili tilannetta, näytti varmasti siltä, että hyppääjät laskeutuivat tasaisen pilvikaton läpi suoraan taivaasta. Mielenkiintoinen ajatus.

Arvauksemme kuumailmapallon suunnasta osui aluksi hyvin oikeaan: pian näimme edessä punaisen pallon, jota meidän oli tarkoitus seurata. Kohta löysimme sopivan peltoaukion, jonka laitaan pysäytimme auton. Olimme varmoja, että pallo tulee meitä kohti ja laskeutuu eteemme. Pieleenhän se meni. Tuuli oli niin heikkoa, että Tuomas päätti laskeutua ensimmäiselle mahdolliselle laskeutumispaikalle, joka oli – kuten myöhemmin kävi ilmi – pieni hakkuuaukea kahden kukkulan välissä. Koska käytössä ei ollut GPS-laitetta, jouduimme luottamaan näköhavaintoon pallon suunnasta ja etäisyydestä, ja pilotin kännykän kautta antamiin ohjeisiin. Lisähankaluutena oli vielä metsäinen maasto, joten palloa ei olisi havainnut vasta kuin aivan lähietäisyydeltä. Seurasi kiihkeä pallon etsintä. Pallo oli löydettävä mahdollisimman nopeasti, sillä pelkona oli polttimen käyttämän kaasun loppuminen.

Tiet olivat sen verran huonossa kunnossa, että perässämme ollut pallokärry sai lisäkuorrutukseksi noin sentin kerroksen kuraa. Yhdessä vaiheessa vilkaisin kännykkään ja huomasin näytöllä tekstin: ”5 vastaamatonta puhelua”. Pahat aavistukset heräsivät, koska muistin, että minun oli tarkoituksena toimia yhteyshenkilönä pallon ja auton välillä. Arvasin oikein. Soittaja oli Tuomas, joka yritti kertoa mihin hän oli pallonsa tällännyt. Olin unohtanut kännykkäni äänettömälle. Soitin hänelle. Reaktio toisessa päässä oli odotettu: tulinen. Toisen pallon pilottina toimiva Samppa sai myös tietää tilanteesta. Hän lähetti yhdelle autossa matkustajista tekstiviestin, jossa ehdotettiin allekirjoittaneen kierittelemistä kuralammikossa. Tilanne selvisi kuitenkin nopeasti, ja Tuomas alkoi selittää minne oli laskeutunut. Tuntomerkiksi Tuomas antoi, että hän oli laskeutunut ”kahdesta mastosta pohjoisemman luokse”.

Harmi vain että karttaan, joka autossa oli, oli merkitty vain yksi masto. Kysyimme apua myös paikallisilta. Mitähän se kaveri ajatteli, kun toinen automme naismatkustajista, jolla oli laskuvarjo selässä, kävi kysymässä häneltä mahdollisia havaintoja punaisesta kuumailmapallosta. Lopulta saimme haarukoitua sen verran, että pallo oli melko varmasti pienen soratien päässä. Ongelmana tällä kertaa oli tien yli vedetty ketju. Tässä vaiheessa jouduimme ilmoittamaan Tuomakselle, että hänen oli noustava uudestaan ilmaan ja laskeuduttava johonkin toiseen paikkaan.

Onneksi tuulen vire oli sen verran yltynyt, että Tuomas pääsi pallolla vaivattomasti läheiselle pellolle. Aikaa pallon paikallistamiseen kului kaikkinensa lähes tunti. Kuumailmapallo näyttää aina herättävän suurta huomiota. Nytkin saimme ystävällistä apua viereisen maatalon väeltä, ja he auttoivat meitä kuljettamaan mönkijällä lisätankin kaasua pellolla odottavan pallon luokse.
Juoksimme nopeasti pallon luokse ja tällä kertaa tuli minun vuoroni kiivetä koriin. Palavan kaasun kohina korvissamme nousimme yllättävän nopeasti kohti harmaata pilvikattoa. Matkalla ylös mukana olleet hyppääjät Jenni, Heidi ja Markus tähyilivät sopivia laskeutumispaikkoja. Pilvisyys aiheutti pientä huolta, mutta onneksi tuuli oli vieläkin sen verran heikkoa, että pelkoa paikantajun täydellisestä menettämisestä ei ollut. Laskeutumispaikka oli kohtuullisella tarkkuudella arvioitavissa jo etukäteen.

Lensimme pilviin ja pian sen jälkeen pilvien yläpuolelle. Ihmeellisellä tavalla kaikilta pääsi ilahtunut huokaus kun aurinko tuli esille. Hyppääjät alkoivat valmistautua korista pudottautumiseen. Kun ensimmäinen hyppääjä kiipesi korin reunalle, vaistomainen ajatukseni oli: ”Ei jumalauta, se meinaa oikeasti hypätä tuosta alas! Tule nyt rauhassa takaisin koriin niin laskeudutaan kaikki turvallisesti takaisin maahan.” Hyppääjä oli kuitenkin vakaasti päättänyt loikata korista. Kolmannen hyppääjän kohdalla ajatukseen oli tottunut, eikä kuumailmapallosta alas syöksyvä ihminen tuntunut oikeastaan yhtään kummalliselta. Jäimme kahdestaan Tuomaksen kanssa pilvien yläpuolelle. Tunne oli erittäin hieno. Ei siis se, että olin kahdestaan Tuomaksen kanssa, vaan rauhallinen ilmavirtauksen mukana kulkeminen auringon valossa. Lentomme oli valitettavasti lyhyehkö, sillä aurinko alkoi painua mailleen, eikä lentoa ollut muutenkaan järkeä pitkittää. Laskupaikkaa ei ollut aluksi löytyä. Lopulta havaitsimme edessä kapean pellon metsien keskellä. Huomasin vielä pari metriä ennen maata, että pallo oli laskeutumassa ojaan. Huomautin asiasta Tuomakselle. Pienellä polttimen käytöllä pallo vältti ojan reilusti.