Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnassa arvostetaan käsittämättömän paljon erilaisia kuvia, arvonimiä ja muita ulkoisia symboleja. Kaikki vielä hymistelevät perinteille samalla nuotilla. Niin sen kai täytyy olla, onhan TKY tehtävänsä mukaan kasvattanut toimijansa muottiin, jossa se toivoo näiden seisovan ja jossa toisaalta on helppo pysyä. Kun ei kyseenalaista, ei tarvitse väitellä eikä perustella poikkeavia näkemyksiä.

TKY:ssa tykätään pönöttää, ja pönötystilaisuuksia järjestetäänkin säännöllisin väliajoin. Viimeisin nähtiin viime viikon torstaina, kun ikiteekkari Björn Westerlundin muotokuva paljastettiin. Sihteeristön ison neuvotteluhuoneen lattia oli kiillotettu ja porukka pukeutunut parhaimpiinsa. Kaavan mukaisesti nostettiin maljaa ja muisteltiin menneitä. Ja syötiin pikkuruisia cocktail-paloja, joista jokaisen hinnalla olisi saanut yhden opiskelijalounaan. Paidankaulukset kiristivät ja kengät puristivat. Mutta hei, tämä on juhla ja siksi kivaa! En väitä, etteikö sitä voisi ja pitäisi arvostaa, että Westerlund on tehnyt paljon teekkareiden hyväksi. Joku raja kuitenkin kuvien kumartamisella ja pönötykselläkin sentään.

Tilaisuudessa arveltiin muotokuvaperinteen jääneen kenties vaan vähitellen pois laiskuudesta tai muusta tuntemattomasta syystä.

Epäilenpä tuota. 1960–70-luvuilla kaikissa opiskelijapiireissä pyristeltiin irti kaikista mahdollisista perinteistä minkä ehdittiin. Ehkä voidaan kysyä, miksei perinne aktivoitunut uudestaan aikaisemmin. Toisaalta voidaan myös kysyä, pitäisikö sen aktivoitua. Miksi nuoret ihmiset kumartavat kuvia ja palvovat symboleita? Kun maailma muuttuu nopeasti, pysyvät perinteet – kyseenalaistamattomuuden lisäksi – näyttävät tuovan turvallisuutta.

Eikö relattais jo?

Terhi Upola
Päätoimittaja