Marraskuu ja mieli maassa. Eräänä päivänä sitä huomaa, että vain harva asia ihmiselämässä muuttuu koskaan mihinkään. Sitä huomaa arvostavansa samoja ihmisiä vuodesta toiseen ja hakeutuvansa aina tietynlaisten tyyppien seuraan, vaikka kuinka luulee muuttuneensa.

Yllättävää ei ole, että ongelmat – niin pienet kuin suuretkin – toistuvat elämässä samankaltaisina vuodesta ja kerrasta toiseen. Kun koko lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa on käyttänyt sopeutumiseen, oppimiseen ja uuden omaksumiseen, on sittemmin pitänyt kääntää kaikki päälaelleen ja näyttää kieltä kaikelle sille vähäisellekin kauneudelle, jonka maailmassa lapsen silmin oli kyennyt näkemään.

Sen verran olen tässä vuosien saatossa tullut järkiini, että nykyisin kehtaan myöntää näkeväni ulkoisesti halveksimassani sovinnaisuudessa oman pelokkaan itseni. Pelkään jonain päivänä olevani täysjäsen sellaisessa yhteiskunnassa, johon en periaatteideni valossa haluaisi kuulua. Pelkään olevani tasan niin heikko kuin uskon olevanikin. Ja siksi olen päättänyt, että minusta tulee isona hyvä ihminen.

Ja sitten Sinä astut elämääni ja yhtäkkiä kaikki muuttuu taas niin uskomattoman vaikeaksi. Kuin väkisin haet siinä sellaisen paikan itsellesi, jota en pitkään aikaan kellekään ole halunnut antaa. En pistä vastaan, sillä jälleen jokin asia elämässä tuntuu paitsi joltain, myös oikealta. Haluaisin sen tunteen kestävän. Välillä olen kanssasi sellaisen epätoivon vallassa, etten tiedä onko mitään järkeä jatkaa. Onko mitään järkeä kiistellä yö toisensa jälkeen asioista, joiden merkityksen tärkeydestä voisi kiistellä siitäkin. Olemmeko oikeasti niin erilaisia vai onko kaikki vain kuvitelmaa? Millä ylipäänsä on väliä? Sanot, että kuulostan kummalliselta. Minähän olen kummallinen, minun tekisi huomauttaa mutta en saa itkultani sanaa suusta. Teet minusta mykän.

Olen yrittänyt vakuuttaa paitsi sinulle, myös itselleni ettei kaikessa tosiaan pidäkään olla niin kovin paljon järkeä. Elämä on paljon helpompaa, jos kaikkea ei ota niin vakavasti. Jos uskaltaa joskus nauraa, vaikkei siihen varsinaista syytä olisikaan; että lähtee metrolla tahallaan väärään suuntaan, vaikka olisi kiire töihin. Tai minne sitä nyt yleensä kiire onkaan. Uskaltaisipa sitä tosiaan joskus lähteä – ja vielä hymyilläkin päälle.

Pidän sinusta siksi, että olet niin rehellinen ja teeskentelemätön. Olet avoin ja puhelias, paitsi silloin kun sinua ottaa päähän ja sulkeudut kuoreesi. Olet älykäs ja herätät minussa ajatuksia, välillä liiaksikin. Teet elämästäni haasteellisen ja pidät mielenkiintoani sitä kohtaan yllä. Olenkin päättänyt aloittaa hyvän ihmisen elämäni olemalla hyvä sinulle.