Suomalaisessa rockmusiikkiyhteisössä on viime vuosina kannettu paljon huolta elävän musiikin yhdistyksien pyörittämistä, lakkautettavista esiintymistiloista. Vallallaan oleva trendi sai alkunsa vuonna 1999, kun helsinkiläinen alakulttuurikeskus Lepakko Ruoholahdessa sai väistyä Nokia-konsernin uuden toimistorakennuksen tieltä. Uuden vuosituhannen alussa kuolemantuomion sai kuopiolainen Valhalla. Tämän vuoden syyskuussa oli vuorossa joensuulainen rock-klubi Kerubi. Vuoroaan odottavat vielä ainakin jyväskyläläinen Lutakko sekä Helsingissä sijaitsevat VR:n makasiinit.

Alati kasvava pula marginaalisen musiikin esiintymistiloista vaivaa eritoten maakuntia. Juuri ovensa sulkenut joensuulainen Kerubi oli ainoa paikka koko itäisessä Suomessa, joka keskitti toimintansa täysin musiikin ympärille ja jossa estradilla saattoi tavata muitakin kuin Neljän Ruusun tai Don Huonojen kaltaisia listajyriä. Paikkaa pyörittäneellä, myös Ilosaarirockia järjestävällä Joensuun Pop-muusikot Ry:llä olikin perusideana tarjota Kerubin muodossa ensimmäinen estradi lukuisille aloitteleville yhtyeille. Maakunnissa maalaillaan paraikaa kauhukuvia seinille: erityisesti rockmusiikissa yhtyeet mieltävät keikkailun mielekkäimmäksi bändeihin liittyväksi toiminnaksi. Kun esiintymistiloja ei löydy, riittääkö musikantinaluilla enää innostusta soittamiseen?

Itäsuomalaisen kevyen musiikin kohdalla Kerubin loppumisella voi olla vielä kauaskantoisemmat seuraukset: klubi tarjosi työpaikan suurimmalle osalle täysin talkoilla järjestettävän Ilosaarirockin aktiiveista. Jos kaupungista ei mielekästä työtä yhtäkkiä löydykään, voi koko Ilosaarirockin tulevaisuus olla poismuuton seurauksena tavalla tai toisella kyseenalainen.

Myös tunnettujen yhtyeiden kohdalla tilanne on paraikaa avoin suurimpia listajyriä lukuunottamatta. Maakuntakeskuksista löytyy toki muutamia silloin tällöin elävää musiikkia tarjoavia ravintoloita, mutta laajemman mittakaavan toiminta jää puuttumaan. Ohjelmatoimistoissa onkin bändien kiertueita suunnitellessa huomattu nimenomaan Itä-Suomen kohdalla olevan suurehkon tyhjiön kannattavien keikkapaikkojen suhteen.

Lepakon ja Kerubin kaltaisten klubien toimintaa pyörittävät eri kaupunkien elävän musiikin yhdistykset. Organisaatiot ovat voittoa tavoittelemattomia rekisteröityjä yhdistyksiä, jotka ohjaavat tulonsa toisaalle parhaaksi katsomallaan tavalla. Kerubin omistanut Joen­suun Pop-muusikot Ry lienee oppikirjaesimerkki rockmusiikin hyväntekeväisyysjärjestöstä. Paitsi Kerubia, pyörittää yhdistys myös Ilosaarirockia, joka on eräs suurimmista suomalaisista rockfestivaaleista. Rockjuhlatyö tehdään bändejä ja tekniikkaa lukuunottamatta täysin talkoovoimin. Festivaali tuottaa selvästi voittoa, josta saadut rahat ohjataan maakunnan yhtyeiden tukemiseen esimerkiksi soitinhankintaan tai studiokustannuksiin liittyvien avustusten muodossa.

Kerubin kaltaisilla paikoilla on suurta sosiaalista kysyntää. Tilat tarjoavat oivan kakkoskodin ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta sopeudu muualle. Vaikka muuhun joukkoon ei esimerkiksi ihonvärinsä vuoksi ole tervetullut, tämänkaltaisiin tiloihin saattaakävellä rauhassa. Inhimillisyys onkin asia, johon elävän musiikin yhdistysten kaltaiset liikkeet yleensä ottavat näyttävästi kantaa.

Kantaaottavuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa: Joensuuta 90-luvun puolivälissä vaivannut skiniongelma koettiin kaupungin ravintoloista erityisesti Kerubissa: pahimpina aikoina klubi vastaanotti harva se päivä verissä päin turvapaikkaa hakevia asiakkaita ja sisään saattoi lentää polttopulloja. Viimeisten vuosien aikana tilanne on kyllä rauhoittunut, mutta muutamaan otteeseen on vieläkin Kerubin ja asiakkaidensa kimppuun käyty, milloin puhtaasti ihmisvoimin, milloin kyynelkaasun kanssa.

Mikäli kadonneiden klubien tilalle ei saada järjestetyksi uusia tiloja, voivat näkymät suomalaisessa rockmusiikissa pahimmillaan olla mykistäviä. Elävän musiikin yhdistysten pyörittämät tilat tarjoavat yleensä yhtyeille harjoitustilaa, jota näinä päivinä on vähintäänkin vaikeaa kaupungeista löytää. Kun sopivien esiintymisareenoiden lisäksi useassa tapauksessa alta viedään myös treenikämpät, voivat vastoinkäymiset tuntua liian suurilta. Yhtyetoiminnan loppuminen voi olla edessä eritoten joillakin marginaalisilla kokoonpanoilla. Jos sopivia treeni- ja keikkapaikkoja ei ole, ei kohta ole yhtyettäkään. Äärimmilleen vietynä suomalainen rockmusiikkikenttä voi homogenisoitua yhtenäiseksi äänimatoksi, jossa jokainen bändi soittaa HIMin Join Me:ta, Daruden Sandstormia tai muuta jo ennalta hyväksi havaittua suomalaisen popmusiikin menestystarinaa. Tätä näkemystä tukevat myös klubien selviytyjät. Varsinkin maakuntakeskuksissa paikat, joissa elävää musiikkia voi kuulla, keskittyvät ensisijaisesti tavalliseen ravintolatoimintaan. Ravintoloitsijat eivät niinkään piittaa musiikillisen tarjonnan monipuolisuudesta kuin myytyjen lippujen määrästä. Jos yhtye ei takuuvarmasti vedä väkeä, ei sitä uskalleta palkata esiintymään.

Perinteisten, elävän musiikin yhdistyksien pyörittämien rockpyhättöjen rinnalle on parina viime vuosikymmenenä noussut myös klubitoimintaa pyörittävien yhtiöiden omistuksessa olevia, rockin ehdoilla toimivia paikkoja. Näissäkin markkinatalous sanelee esiintyjälistan tiettyyn pisteeseen saakka. Vaikka tarjonta normaaliin livemusiikkia tarjoavaan baariin verrattuna onkin usein monipuolinen, on esiintyjälistan monipuolisuudessa silti matkaa elmu-klubien vastaaviin.

Helsinkiläinen Elävän musiikin yhdistys osoitti vuosituhannen vaihteessa vitaalin elinvoimaisuutensa Lepakon purusta huolimatta. Korvaavat tilat löytyivät Punavuoresta, jossa Elmun toimintaa on pyöritetty Nosturi-nimen alla. Tilat ovat viimeisinä vuosina putkistojen toimimattomuudesta aina lämmitysongelmiin saakka kärsineeseen Lepakkoon verrattuna ihanteelliset. Nosturi on myös sijainniltaan onnistunut: rakennus kohoaa aivan ydinkeskustan välittömässä läheisyydessä.

Tilanne maakunnissa ei ole yhtä suotuisa. Helsinkiin verrattuna paikallisjoukkoliikenne on monessa maakuntakeskuksessa lapsenkengissä, joten kaupungin keskustasta liikkuminen on paikoin vaikeaa. Lisäksi kasvavien kaupunkien paineet luoda keskustan kaavoista asumiseen toimivia tekevät klubiympäristöksi sopivista rakennuksista yhä harvinaisemman luonnonvaran, joten tiloja on vaikea löytää. Yksityisiltä ravintolatoimintaan sopivia tiloja toki löytyy, mutta elävän musiikin yhdistyksien kyvyttömyys kilpailla markkinatalouden ehdoilla jättää yhdistykset usein puille paljaille ravintolatoimintaa harjoittavien yritysten viedessä paikat nenien edestä.

Työtä uuden Kerubin pystyyn saamiseksi tehdään Joensuussa paraikaa taukoamatta. Toivottavasti nähty vaiva kantaa hedelmää ja Joensuun maine Itä-Suomen rockkeskuksena säilyy.