Viime keväänä minun ajokokemukseni moottoripyörillä rajoittuivat pääasiassa piikkeihin, enduropyöriin ja skoottereihin. Näin 700-kuutioinen, omapainoltaan 224-kiloinen Yamaha XJ Maxim tuntui aluksi kunnioitusta herättävän suurelta ja painavalta. Pyörän vetäminen keskituelle ei onnistunut loivasta alamäestä huolimatta, ja sivutukea hakiessa pyörä meinasi kallistua liikaakin.
Lähes 50 000 mailia, eli aivan liikaa, ajetun jenkkimallin koneen tyhjäkäynnissä oli alusta saakka ongelmia, mutta ryypyn avulla muutaman päivän seissyt kone lähti faijan pihalla muutaman yrityksen jälkeen käyntiin. Aluksi varovaisesti yskien ja savuttaen, sitten huutaen. Ryyppyä pienentämällä ja antamalla varovaisesti kaasua kierrokset sai tasaantumaan, ja koneen ääni muuttui tasaiseksi jylinäksi.
Matalalla olevan satulan ansioista jalat ylettyivät onneksi helposti maahan, mutta muuten pyörä tuntui painon ja pitkän keulan takia uskomattoman kömpelöltä. Ahtaissa paikoissa moottoripyörän liikuttelu tapahtuu takajarrua jarruttamalla ja kytkintä luistattamalla. Tämä oli tuttua, mutta ensimetreillä Yamahaa ei vain meinannut saada kääntymään omakotitalon pihalla.
Tämä totuttelu sai kuitenkin luvan riittää, sillä minä olin päättänyt ajaa pyörällä Espooseen vielä samana iltana. Ilta alkoi hämärtää, ja Keski-Uudenmaan landelta oli himaan reilut viisikymmentä kilometriä. Darth Vader -tyyppisen ajopuvun päälle vetäminen oli työläs kokemus, mutta pyörän päällä tukaluus helpotti nopeasti. Ensimmäisten kilometrien hapuilun jälkeen pyörä alkoi vähitellen istua käteen. Vaikka massaa tuntuikin olevan edelleen sata kiloa liikaa, eteni pyörä vakaasti turvalliselta tuntuvaa seitsemänkympin nopeutta. Ajopuku ei tunnu enää yhtään liian kuumalta, ja tuuli humisee kevyesti kypärässä. Takana tulevat autot saivat mennä suosiolla ohi, mutta onneksi liikennettä ei juuri ollut.
Ensimmäisillä tyhjillä suorilla uskalsi kokeilla varovaisesti nopeuden nostamista lähemmäksi sallittua sataa kilometriä tunnissa. Yllättäen tehoa tuntui olevan todella paljon. Kun seitsemästä kympistä tiputti vaihteen paria pykälää pienemmälle ja käänsi kaasun auki, sai kahvoista pitää tosissaan kiinni. Pyörässä ei ole mitään katteita, joten yhdeksänkympin vauhdissa tuuli alkoi ottaa selvästi vastaan ja meno muuttui epävarmemman tuntuiseksi.
Myöhemmin minulle selvisi, että nelisylinterisen XJ700 Maximin koneesta on puristettu peräti 86 hevosvoimaa ja pyörä kiihtyy 0-100 km/h 3,2 sekunnissa. Selvästi yleisemmän, V2-koneella varustetun Yamaha XV 750 Viragon teho on 52 hevosvoimaa. Pyörät ovat käytännössä saman kokoisia, näköisiä ja painoisia, mutta suorituskyky on aivan eri luokkaa. Vääntömomenteissa ei ole eroa, mutta Viragon teho/ painosuhde on 0.24 hv/kg, Maximin 0,38.
Kyseessä on siis custom-pyöräksi tavallista tehokkaampi peli, mutta valitettavasti pyörän muut ominaisuudet eivät vastaa suhteellisen suhteetonta tehoa. Huollon jälkeen jarruista alkoi löytyä kohtuullisesti pitoa, mutta pitkä, loivakulmainen keula on väistämättä epävakaan tuntuinen kuopissa ja
mutkissa. Jyrkemmissä kallistuksissa keula tuntui jos ei taittuvan alle, niin hakevan suuntaa varsin epävarman oloisesti. XJ:llä ajaessa oppi myös nopeasti kiinnittämään huomiota tienpinnan epätasaisuuksiin ja mahdolliseen irtosoraan. Toisin kuin monesti sanotaan, ei tämä pyörä ollut parhaimmillaan mutkateillä
vaikka kesäisellä maaseudulla olikin muuten erinomaisen hauska ajella.
Lisää vauhtia
Parin viikon harjoittelun jälkeen minä uskaltauduin ensimmäistä kertaa moottoritielle. Satasen nopeudessa pyörä alkoi tuntua selvästi epävakaammalta ajettavalta, ja keula tuntui löytävän tien jokaisen uran. Sadassakolmessakympissä tuuli otti jo todella selvästi vastaan ja kypärän humina muuttui huutavaksi tärinäksi. Rekkajonojen ohittelu tuntui yksinkertaisesti pelottavalta ja visiiriin lentänyt mehiläinen kuulosti lähes samalta kuin olisi ampunut shampanjapullon korkin otsaan. Ei ole epäilystäkään, etteikö tämän kaltainen pyörä olisi selvästi parhaimmillaan rauhallisessa kruisailussa.
Kaupunkiajossa moottoripyörällä saa olla tavallista tarkempana. Aluksi minä uskaltaudun pyörällä Helsingin suuntaan vain iltaisella muun liikenteen rauhoituttua. Varsinkin aluksi ajaminen vaati jatkuvaa keskittymistä, eikä esimerkiksi Hietsun suunnalla kruisaillessa valitettavasti ehtinyt keskittyä juurikaan paikallisiin nähtävyyksiin, vaikka moottoripyörien ja avoautojen katsotaan yleisesti olevan parhaimmillaan juuri tämän kaltaisessa harrastelijakäytössä. Parina lämpimämpänä päivänä minä ajoin muutaman rauhallisemman lenkin pelkästään shortsit ja t-paita päällä, mutta muuten ajoasuksi vakiintuivat nopeasti farkut ja turvatopattu ajotakki. Maantielle ei viitsi lähteä ilman kaikkia ajovarusteita, sillä niiden asfaltti-ihottumaa ehkäisevästä vaikutuksesta ei ole epäilystäkään.
Kerran minä erehdyin ottamaan pyörällä liikenteessä ollessani tuopin eräällä keskustan terassilla. Tämä tuoppi jäi pyörällä liikkuessa kesän viimeiseksi, sillä tämän jälkeen ruuhka-aikana bussien ja raitiovaunujen sekaan lähteminen
oli yksinkertaisesti pelottava kokemus. Ajatus liikenteen nollapromillerajasta
on typerää keskustalaista holhouspolitiikkaa, mutta moottoripyörällä raitiovaunukiskoilla taituroidessa huomasi selvästi, kuinka yksikin tuoppi vaikutti moottoripyöräilijälle elintärkeään tasapainoaistiin ja koordinaatiokykyyn.
Parin viikon ajelun jälkeen pyörän kanssa alkoi päästä paremmin sinuiksi. Silti pyörän koko aiheutti yhä silloin tällöin yllätyksiä. Typerin tilanne sattui Kalliossa linjoilla, kun parkkeerasin pyörän jyrkkään alamäkeen kahden auton väliin eturengas kiveystä vasten. Paikka oli sinänsä mainio, mutta kun piti lähteä pois, huomasin, että en jaksanutkaan työntää vinossa ollutta
pyörää takaisin ylämäkeen. Onneksi vastapäisessä baarissa ollut setä
näki tilanteen ja tarjoutui naureskellen auttamaan.
Tämänkaltaisten tilanteiden myötä valtavilla matkapyörillä ajavia Goldwing-kuskeja oppi päivästä riippuen joko ihailemaan tai sitten katsoi, että he ovat ihan sekaisin. Toisaalta – niin naurettavalta kun se saattaa aluksi kuulostaakin – heidän pyörissään peruutusvaihde kuuluu vakiovarusteisiin. Minä itse olisin ollut valmis vaihtamaan Yamahan koska tahansa vähemmän näyttävän näköiseen, neitipyöräksi kutsuttuun Kawasaki ER-5:een.
Turvallista matkaa
Viime vuosina Suomessa on kuollut liikenteessä vuosittain reilut parikymmentä motoristia. Tänä vuonna yksi uutinen kosketti selvästi muita enemmän: minä olin ehtinyt totutella pyörään reilun parin viikon ajan, kun lehdessä luki,
että 28-vuotias moottoripyöräilijä oli kuollut Leppävaarassa. Ensiksi hänen pyöränsä oli sammunut liikennevaloihin, ja kun hän sai pyörän käyntiin, hän kiihdytti täysillä Lintuvaarantien risteyksestä Turuntien mutkaan, mistä pyörä ei enää kääntynytkään. Tuulilasi-lehdessä olleen jutun mukaan Honda CBR
600 F -kyykkypyörän nopeus oli ollut törmäyshetkellä arviolta noin 150–200 kilometriä tunnissa.
Jos moottoripyöräilijä ajaa kaiteeseen 200 kilometrin tuntinopeudella, ei tuolloin voi puhua enää varsinaisesta onnettomuudesta. Minun oli kuitenkin liian helppo ymmärtää kuljettajaa. Jo aikaisemmin mainittujen käyntihäiriöiden takia Yamahalla oli monesti tapana sammua liikennevaloihin, ja ikävä kyllä joudun myöntämään, että minullakin alitajuinen reaktio autoilijoiden torvensoittoon oli kääntää kaasukahva pari kertaa auki-asentoon moottorin jälleen käynnistyttyä.
Yhdysvaltalaisen prätkälehden mittausten mukaan Yamaha XJ 700 Maxim kiihtyy varttimailin eli 402 metriä 11,79 sekunnissa loppunopeuden ollessa 181,57 km/h. Vertailun vuoksi Honda CBR 600 F:n vastaavat luvut ovat 10,9 s. ja 198,0 km/h. Ehkä elävän ja kuolleen motoristin erottaa kuitenkin siitä, kumpi huomaa ja ymmärtää painaa ajoissa jarrua.
Pelkkä jarruttaminen ei kuitenkaan aina auta, sillä autoilijat olivat monta kertaa ajaa päälleni normaalissa liikenteessä ilmeisesti ihan vain koska moottoripyöriä saattaa olla niin vaikea huomata. Vaarallisin tilanne oli, kun olin kääntymässä kaksikaistaisessa risteyksessä Ruoholahdenkadulle tummanvihreän Ford Mondeon vierellä. Yhtäkkiä vain huomasin, että urpo oli oikaisemassa mutkaa suoraan minun kaistalleni. Törmäys oli ehkä noin kymmenen sentin päässä.
Minä opin nopeasti, että moottoripyörällä ei kannatta lähteä ohittamaan hitaammin liikkuvaa jonoa, vaikka omalla kaistalla olisikin tilaa. Kaistaa vaihtamassa olleen auton alta olisi vain liian ikävä kuulla klassinen ’minä en huomannut sinua peilistä’-selitys.
Lopuksi pitänee vastata monien teekkareiden esittämään kysymykseen ’saiko pyörällä naisia’? Ainakin moni tyttö halusi kyytiin, mutta valitettavasti minulla ei ollut kahta kypärää.