Polyteekkari

Eihän tässä muutoshakuisuudessa ole mitään järkeä. Viikko toisensa jälkeen sitä hyppää suhteesta toiseen, kukasta kukkaan ja – lopulta – ojasta allikkoon.

Harvoin se kaveri vaihtamalla paranee, sanotaan, mutta silti nykyisin tuntuu vakaasti seurustelevien joukko olevan kuin kusiläntti Saharassa. Itsehän en tässä poikkeusta tee ja siksi, tai siitä huolimatta, olen viime aikoina ruvennut kyseenalaistamaan omaa käytöstäni. Aloitin itsetutkiskeluni käynnistämällä viinattoman viikon, jonka aikana pohdiskelisin sitä, miksi kaverille pitää toivottaa adios heti siinä vaiheessa, kun hän alkaa muistaa juonko kahvini maidolla vai ilman. Etenkin selvin päin suoritetut kohtaamiset ovat jotenkin käyneet ylivoimaisiksi, kun totuus on toisensa jälkeen osoittautunut aivan toiseksi kuin miltä se humalluspäissä ollessa vaikutti.

Tässä ei tosiaan ole mitään tolkkua, totesin.

Itseäni voin kuitenkin lohduttaa sillä, että räävitön elämänasenteeni on ollut tällä kertaa valloillaan vasta puolisen vuotta: sen jälkeen kun palasin usean kuukauden tauon jälkeen sinkkujen kirjoihin. Kesällä erosta johtuvia pettymyksen kyyneliä niellessä oli jotenkin helpompi suhtautua teinisekoiluihinsa, kun sitä kuitenkin oletti, että syyskuu ja arki veisivät pian taas mennessään. Mutta vielä mitä: syksy on mennyt rimpsalla rientäessä ja kollien kanssa kisaillessa.

Nyt kun elämääni on astellut herra, jonka suhteen hommaa ei kannattaisi ryssiä niin totaalisesti kuin itselläni on hiljattain ollut tapana, voisi asioita tosiaan koettaa laittaa taas niin kutsuttuun arvojärjestykseen. Tilannettahan ei yhtään helpota se, että ympärillä vilistää ties kuinka viriiliä nuorta vesaa, joiden kanssa on perinteisesti ollut pakko vaihtaa vähintään pitkä katse ja viekas hymy.

Jottei tilanteista kuitenkaan vastaisuudessa kehkeytyisi sen kummempaa, olen päättänyt välttää paitsi koulussakäyntiä, myös kaikenlaisia bileitä ja ennen kaikkea humalatilaa. Näiden prevenkatiivisten toimenpiteiden toivon antavan minulle ja uudelle ystävälleni hieman lisäaikaa, jotta ei-oo:hon päätyessämme voimme perustella päätöstämme muullakin kuin ”ajan puutteella” tai ”elämäntilanteella”. Samaa rohkenen suositella kaikille muillekin henkilöille, jotka laillani kamppailevat hauskanpitovelvollisuuksien ja sitoutumispelkojensa kanssa. Kannattaa ainakin yrittää.




	Sitoutumisen vaikeudesta Pirkko Perusöljy [email protected] Eihän tässä muutoshakuisuudessa ole mitään järkeä. Viikko toisensa jälkeen sitä hyppää suhteesta toiseen, kukasta kukkaan ja – lopulta – ojasta allikkoon. Harvoin se kaveri vaihtamalla paranee, sanotaan, mutta silti nykyisin tuntuu vakaasti seurustelevien joukko olevan kuin kusiläntti Saharassa. Itsehän en tässä poikkeusta tee ja siksi, tai siitä huolimatta, olen viime aikoina ruvennut kyseenalaistamaan omaa käytöstäni. Aloitin itsetutkiskeluni käynnistämällä viinattoman viikon, jonka aikana pohdiskelisin sitä, miksi kaverille pitää toivottaa adios heti siinä vaiheessa, kun hän alkaa muistaa juonko kahvini maidolla vai ilman. Etenkin selvin päin suoritetut kohtaamiset ovat jotenkin käyneet ylivoimaisiksi, kun totuus on toisensa jälkeen osoittautunut aivan toiseksi kuin miltä se humalluspäissä ollessa vaikutti. Tässä ei tosiaan ole mitään tolkkua, totesin. Itseäni voin kuitenkin lohduttaa sillä, että räävitön elämänasenteeni on ollut tällä kertaa valloillaan vasta puolisen vuotta: sen jälkeen kun palasin usean kuukauden tauon jälkeen sinkkujen kirjoihin. Kesällä erosta johtuvia pettymyksen kyyneliä niellessä oli jotenkin helpompi suhtautua teinisekoiluihinsa, kun sitä kuitenkin oletti, että syyskuu ja arki veisivät pian taas mennessään. Mutta vielä mitä: syksy on mennyt rimpsalla rientäessä ja kollien kanssa kisaillessa. Nyt kun elämääni on astellut herra, jonka suhteen hommaa ei kannattaisi ryssiä niin totaalisesti kuin itselläni on hiljattain ollut tapana, voisi asioita tosiaan koettaa laittaa taas niin kutsuttuun arvojärjestykseen. Tilannettahan ei yhtään helpota se, että ympärillä vilistää ties kuinka viriiliä nuorta vesaa, joiden kanssa on perinteisesti ollut pakko vaihtaa vähintään pitkä katse ja viekas hymy. Jottei tilanteista kuitenkaan vastaisuudessa kehkeytyisi sen kummempaa, olen päättänyt välttää paitsi koulussakäyntiä, myös kaikenlaisia bileitä ja ennen kaikkea humalatilaa. Näiden prevenkatiivisten toimenpiteiden toivon antavan minulle ja uudelle ystävälleni hieman lisäaikaa, jotta ei-oo:hon päätyessämme voimme perustella päätöstämme muullakin kuin ”ajan puutteella” tai ”elämäntilanteella”. Samaa rohkenen suositella kaikille muillekin henkilöille, jotka laillani kamppailevat hauskanpitovelvollisuuksien ja sitoutumispelkojensa kanssa. Kannattaa ainakin yrittää.