Kopin lattia täynnä haisevaa ainetta. Jalat tarttuvat lattiaan kiinni. Kammoksuttavasta hajusta huolimatta on pakko laskea housut nilkkoihin. Pissata täytyy. Rakkoa painavat viiden tunnin junareissun aikana nautitut nesteet.

Pytylle laskeutumista koetan moneen otteeseen. Ensimmäisessä toimintasuunnitelmassa vuoraan reunat paperipaljoudella. Turha toivo, sillä paperit valahtavat lattialle ennen kuin ehdin laskeutua istuimelle.

Toisessa sotasuunnitelmassa aseena ovat jalkalihakset. Housut alas normaalisti, ja puolikumarassa lirittämään pöntön päälle. Virtsa löytää tiensä pöntön pohjalle, jos juna ei satu nytkähtämään ärhäkkäästi eteenpäin. Totta kai se nytkähtää, ja housunlahkeet ovat täynnä sitä itseään eli ureaa.

Juna nytkyy ja heiluu. Annan periksi ja laskeudun pöntölle aivan luonnollisesti. Päätän olla rohkea ja ottaa vastaan kanssamatkustajien peppubakteerit.

Ikävä tulee P-Maten kaltaista kartonkivenettä. Ken tuotteeseen on tutustunut, muistaa sen ihanan tunteen, jonka ensimmäinen käyttökerta tuo mukanaan.

Kaikki sitä ennen koetut virtsauskokemukset vaikuttavat äkkiä vähäpätöisiltä, saa pahvisuikaleen haarojen väliin. Mikään ei tunnu loistavammalta kuin päästää menemään pystyasennossa kannonnokassa. Voi vain haaveilla valkeista talvihangista, jonne voisi oman virtsasuihkun avulla kirjoittaa nimensä.