Meillä on arvovaltaa, meillä on historiaa, meillä on perinteitä, enemmän kuin muilla yhteensä. Me olemme kansainvälisestikin katsoen isoja. Kansallisella tasolla olemme tietysti jättiläisiä. Me olemme parhaita ja komeimpia. Meillä on hienot, värilliset mainoslehdet. Tulkaa kuulkaa nuoriso meille opiskelemaan, niin voitte näyttää nenän sieraimia ja aukoa päätänne kaikille niille, jotka eivät ole meillä opiskelemassa. Meillä on hienointa tutkimusta, mitä löytyy. Me olemme elintärkeitä. Me sijaitsemme Helsingissä tai ainakin ihan siinä lähistöllä. Kuka nyt siis muualla haluaisi sijaita? Kieltämättä välillä tympii.
Pääkaupunkiseudun korkeakoulujen käytävillä ja luentosaleissa usein kuulemani retoriikka henkii melkoista itsetehostusta. Itsekritiikin suodattavasta vaikutuksesta huolimatta samaa höpötystä päätyy valitettavan paljon myös korkeakoulumaailmaa sivuaviin lehtijuttuihin ja muuhun tiedotukseen. Artikkeleiden kuvissa pukumiehet ja -naiset puivat nyrkkiä tai avokämmentä ilmassa leijuville tulevaisuuden mahdollisuuksille näyttäen toden totta varsin vahvoilta. Entä uskottavilta? Vaikkei itsetehostus välttämättä olekaan merkki heikosta itsetunnosta, niin ainakin epävarmuudesta. Viisas on epävarma asioista, joiden uskottavuutta epäilee.
Julkisuuskuvan kiillottamisella ja egonpönkityksellä on tietysti rationaaliset syynsä. Mielikuvien luominen ilmeisesti nähdään tarpeelliseksi, koska henkilökuntaa, tutkijoita ja opiskelijoita työllistävien, rahoittavien tahojen koetaan tekevän päätöksensä merkittävästi niiden pohjalta. Solmion ja peruukin on siis parempi olla suorassa ja kellon näkyä. Toisaalta, eivätkö erinomaisuuden korostaminen ja kilpailuhenkisyys ole ristiriidassa sen periaatteen kanssa, minkä vuoksi yliopisto-opetusta ylipäänsä on hajautettu joka ilmansuuntaan. Periaatteessa siis kaikkialla maassamme tulisi saada samantasoista korkeakoulutusta. Naapurimaakunnan pikkuyliopistojen väheksymisen sijaan pitäisi kai siis pyrkiä sopivaan työn ja rahan jakoon, jolloin molemmat pääsevät kukoistamaan.
Hyvät mainokset luettuaan Teknillisen korkeakoulun valinneelle, ehkä kaukaa tulevalle, ylioppilaalle opiskelun arkipäivä lienee monesti pettymys. Huolella harkittujen kulissien takaa fuksille paljastuu melkoinen kaaos, jonka haltuunotto on sinänsä hyvin kasvattava ja aikuistava kokemus. Kieltämättä jonkin tahon on hyvä vastata tästäkin kehitystehtävästä. Ongelmana vain on kyyninen asenne vedättäjiä kohtaan, mikä ei ainakaan nosta paikan todellista tieteellistä tasoa. Tiedotuksessa on oltava reilu. Reilulla ei kädet heilu!

Kirjoittaja opiskelee epäorgaanista kemiaa TKK:ssa.