Polyteekkari |
![]() |
![]() |
![]() |
![]() |
![]() |
|
![]() |
![]() |
Tuomas Kangasniemi
Polyteekkarissa 17/2006 päätoimittaja Johanna Mitjonen kirjoitti nuorten naisten vaikeuksista lasten ja uraputken välissä. Protestina sille, että yritysjohdon patriarkat häiritsevät naisten valinnanvapautta hän ehdotti lapsentekolakkoa Vihreiden nuorten mallin mukaan.
Tämänkertaisessa numerossa keskiaukeama liittyy muun muassa
ilmastonmuutokseen. Aiheella ei ole paljon tekoa Mitjosen
pääkirjoituksen kanssa, mutta yksi yhtenevyys pistää silmään:
feministien manifestit ja ilmastopolitiikka pursuavat toimimattomia
ratkaisumalleja. Mausteina saamme ristiriitoja tai yleisesti
hyväksyttyjä väitteitä, joiden perustelut eivät pahemmin vakuuta.
Lapsentekolakon ongelma on, että nuorten työntekijöiden pomot ovat itse
vähintään keski-ikäisiä. Heidän lapsensa ovat jo olemassa, vaikkeivät
ehkä aikuisia. Miksi esimiehiä haittaisi pätkänkään vertaa, jos nuoret
päättävät lykätä jälkikasvun hankintaa? Hehän hurraavat
synnytyslakolle: naiset tottelevat työelämän vaatimuksia
vapaaehtoisesti!
Lakko on myös omien periaatteidensa kanssa ristiriitainen. Jos kerran suurin osa naisista haluaa lapsia, miksi toimia omien toiveidensa vastaisesti?
Peruste on toki olemassa: työmarkkinapolitiikan vuoksi. Tällöin kuitenkin implisiittisesti myönnetään, että uraputki ja palkat ovat tärkeämpi arvo kuin omat lapset. Juuri tätä työnantajat toivovat, mutta jostakin syystä vastaan pullikointi on välttämättömyys.
En näe epäjohdonmukaiseen kuvioon muuta syytä kuin sen, että
feministi ei periaatteesta siedä miehen määräysvaltaa itseensä. Ei,
vaikka hän itse toimisi täsmälleen käskyn mukaan, jos olisi vapaa
valitsemaan.
Kasvihuoneilmiöön liittyvässä keskustelussa järjettömyyksiä harrastaa
lähinnä se vähemmistö, jonka mielestä koko ilmiötä ei ole olemassa.
Julkisuudessa näkyvät kuitenkin enemmistön synnit.
Niistä pahimmat ovat hymistelevä optimismi ja se, että yksinkertainen matematiikka ei tunnu avautuvan. Esimerkki yleisesti hyväksytystä ympäripyöreästä lähtökohdasta on, että Kioton sopimus voi olennaisesti hillitä kasvihuoneilmiötä, ja jos ei se, niin ainakin tiukemmat päästörajat tulevaisuudessa.
Väärin kuitenkin meni. Kasvihuoneilmiöön vaikuttaa ilmakehässä kulloinkin oleva CO2-pitoisuus, ei se, paljonko sitä tuprutetaan lisää taivaalle. Matematiikan kielellä voisi sanoa, että olennaista on funktio, ei sen derivaatta.
Rajoitukset koskevat nimenomaan derivaattoja. Vaikka lähtisimme
utopian tielle ja olettaisimme, että myös Kiina ja Intia pitävät
päästönsä vuoden 1990 tasolla, ilmakehän hiilidioksidi lisääntyy
edelleen, ja ilmasto lämpenee. Silti Kiotosta puhutaan kuin siitä
alkaisi maailman pelastaminen.
Päästökiintiömalli tietenkin toimii, jos raja asetetaan riittävän
lähelle nollaa. Tällainen tulevaisuus ilmastovaikuttajilla ilmeisesti
onkin mielessä. Periaate on helppo - "uusiutuvaa energiaa" - mutta
siihen tuskin ylletään ennen jonkinasteista katastrofia.
Kyse on nimittäin koko maailman energia-infrastruktuurista, ei yksittäisestä teknologiasta kuten freoneista. En ole aiheessa vähäisinkään ekspertti, mutta käytännön järjelläni uumoilen, että yhtä maailman merkittävimmistä kauppa-aloista ei muuteta ennen vallitsevien valtarakenteiden tuhoa. Sellaiset muutokset eivät ole historiassa tapahtuneet mukavasti: yleensä ne vaativat laajamittaisia sotia tai tietyn kulttuuripiirin pahan rappion.
Länsimaisena ihmisenä ottaisin tämän kohdan vakavasti: rappeutuva
kulttuuri on luultavasti omamme. Vaikka ympäristöaktivistit varmasti
väittävät toisin, tämä ei olisi hyödyksi edes luonnolle. Tuhoutuva
kulttuuri kun olisi toistaiseksi ainoa, jossa ympäristöarvot edes
kilpailevat eduntavoittelun rinnalla.
En yritä väittää, ettei ilmastonmuutosta voisi hillitä. Toki voi. Jos
ihminen on aiheuttanut muutoksen yhteen suuntaan, jokin vastavaikutus
on aina mahdollinen.
On kuitenkin ajattelun arvoinen idea, että kasvihuoneilmiötä ei
kannata hillitä. Helpot sokeripalapäätökset eivät toimi, ja oikeat
ratkaisut saattavat osoittautua kivuliaammiksi kuin sen sietäminen,
mitä eteen tulee.