Sijaintisi: Polyteekkari > Arkisto > PT 16/2007 > Pelkoa ja inhoa ammattijärjestön opiskelijaristeilyllä

Mitä tapahtuu, kun yhdistetään ruotsinlaiva, känninen ryhmänvetäjä, ilmainen illallisbufetti ja sata opiskelijaa eri puolelta Suomea…

Postiluukustani kolahti alkusyksystä kirje, jossa kysyttiin haluaisinko lähteä marraskuiselle Tukholman-risteilylle ammattiyhdistykseni opiskelijäsenten kanssa. En helvetissä, ajattelin. Mutta sitten silmiini osui avainsanoja: risteily olisi aterioineen kaikkineen ilmainen. Reissu oli sillä selvä.

teksti ja kuvat: Meri Laitinen

Saavun mukaan houkuttelemani kaverin kanssa aurinkoisena perjantai-iltapäivänä Olympiaterminaaliin, jossa vellookin jo kohtuullinen joukko ammattijärjestöläisiä. Liitymme jonon jatkeeksi ja tarkastelemme kanssaristeilijöitä. Normiporukkaa, enimmäkseen. Muutama vanhempi tieteenharjoittajakin. Kukaan ei näytä olevan vielä kännissä.

Ohjelma alkaa asiapainotteisesti. Kuuntelemme luentoja ulkomailla työskentelystä, ansioluettelon tekemisestä ja työsopimuksista Atlantis-yökerhossa. Simpukkalamput, diskopallot ja kirjavakuosiset sohvanurkkaukset näyttävät entistäkin kornimmalta kirkkaassa päivänvalossa, kahvikuppi kädessä ja mazariinileivosta mutustellen. Lavalla esitelmöidään kansainvälisestä työnhausta — kiinnostava aihe sinänsä — mutta mieleeni hiipii väkisin vuosituhannen vaihteessa samaisella laivalla näkemäni midnightshow, jossa tanssijat vääntelehtivät neonhohtoisissa, kimaltelevissa koppakuoriaisasuissa ajan hengen kiteyttävän eurodancepotpurin tahtiin… Party like it´s 1999… Minkähänlainen työllisyystilanne tanssivilla milleniumkuoriaisilla on nykyään?

Luentojen jälkeen ryhmitymme alayhdistyksittäin nauttimaan kuohuviiniä ja tutustumaan toisiimme, minkä jälkeen pääsemme hetkeksi hytteihin. Toivomme, ettemme joudu asumaan kenenkään tiukkapipoisten nysvääjien tai… mikä pahempaa… holtittomien, humalahakuisten munahaukkojen kanssa, jotka rymistelisivät aamuviideltä jatkoille hyttikäytävältä löydettyjen urosten kera. Huoli osoittautuu turhaksi: jaamme hytin kahden hilpeän mikkeliläisen kanssa. Löydämme välittömästi yhteisen sävelen, sillä toteamme tulleemme vanhoiksi. Kun teininä risteilylle pakattiin kaksi kiloa meikkejä, kuusi paria kenkiä ja kymmenen erilaista asuvaihtoehtoa, on meillä nyt mukana selluliittigeeliä ja jalkaystävälliset "erä-jormat", joilla jaksaa samota Stureplania. Emme kuitenkaan masennu tästä jollain tavalla groteskista huomiosta, vaan lähdemme yksissä tuumin buffet-illalliselle.

Istumme illallisella alayhdistyksittäin. Juomapolitiikka on muuttunut viime näkemältä sen verran, että viinit ovat nyt pöydissä; kaljaa saa kyllä edelleen tutulla hanasysteemillä. Ryhmänvetäjämme ehtii nauttia noin puoli lasillista viiniä, ennen kuin alkaa tilittää naisongelmistaan. On kuulemma ulkomailla, eikä ottanut häntä mukaan… "varmasti jonkun gigolon kanssa"… Tökin paahtopaistiani ja merileväsalaattiani vaivautuneena. Yritämme siirtää puheenaihetta muihin sfääreihin, mutta ryhmänvetäjä on itsepintainen. Otan lisää viiniä.

Toinen mikkeliläisistä on vetänyt itsensä buffetissa timakkaan ähkyyn, eikä kykene liikkumaan yläsängystä. Sovimme, että tapaamme myöhemmin. Laivan yöelämä alkaa heräillä: aikaista pikkujoulukansaa kahisevissa mekoissa ja korkokengissä, hihitteleviä teinejä limuviinahiprakassa, keski-ikäisiä kuuntelemassa trubaduuria… Päädymme seuraamaan tanhuavia pariskuntia Atlantikseen, ja pohdimme, näytämmekö itse tuolta kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Ryhmänvetäjä lähestyy haparoivin sivuaskelin ja jää pöytäämme juttelemaan. Tai lähinnä tuijottelemaan, jos tarkkoja ollaan. Hän hörppää tyytyväisenä pöydälle unohtuneesta oluttuopista, ja kertoo lisää onnettomista naissuhteistaan. Lähdemme kaverini kanssa "vessaan", emmekä palaa.  

Lauantai Tukholmassa on harmaa ja sateinen. Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen jätän mikkeliläiset shoppailemaan ja lähden takaisin laivalle. Myöhemmin iltapäivällä täytyy raahautua konferenssikannelle kuuntelemaan ammattiasiaa…

Ryhmänvetäjämme seisoskelee hämmentyneen oloisena kokoustilassa. Meille ei ole ilmeisesti varattu ryhmätyötilaa. Hän tulee lähemmäksi, ja ilmassa tuntuu tyrmäävä vanhan viinan käry. Kun ryhmänvetäjä ryhtyy haastamaan riitaa sekä järjestäjien että laivan henkilökunnan kanssa, käy ilmi, ettei kyseessä ole yksinomaan vanha viina. Ryhmässämme vallitsee vaivautunut hiljaisuus, kunnes joku ehdottaa, että ryhmänvetäjä painuisi hyttiin lepäämään. Mies ei suostu häipymään, vaan kiroaa myöhässä olevia ryhmäläisiä. Kello on tässä vaiheessa kaksi minuuttia yli sovitun ajankohdan. Yhtäkkiä hän kaivaa taskustaan ryppyisen paperilapun, ja aloittaa "alustuksen".

Esitys ei noudattele minkäänlaista logiikkaa. Vilkuilemme toisiamme puoliksi huvittuneina, puoliksi tympääntyneinä seuratessamme tätä absurdia yhden miehen sirkusta. "Ottakaa ruokaa, ei täällä tarvitse kuin kirkossa istua!" hän mekastaa. Ryhmänvetäjä ei tajua, että tarjoilu on edellisten kokousvieraiden jäljiltä, ja sitä ollaan juuri keräämässä pois. Muista konferenssihuoneista kuuluu naurua ja taputusta. Meille selviä myöhemmin, että toiset ryhmät ovat saaneet muun muassa leffa- ja drinkkilippuja. Lopulta ryhmänvetäjä nousee sanaakaan sanomatta, yskäisee, ja kävelee ulos.

Päätämme, ettei ilta voi muuttua ainakaan huonommaksi, joten suuntaamme ylimmän kerroksen diskoteekkiin kuuntelemaan karaokea. Lauluvuorossa on kohtuullisen hyvin säilynyt pubiruusu, jolla on käheähkö rockääni… "kuuntelen tomppaaaaa"… Eräässä pöydässä istuu hieman huonovointisen näköinen, paraatikuntoon itsensä laittanut nuori nainen: piukea musta mekko, verkkosukat, fuck-me-bootsit, tuperaattu vetyperoksidipehko, ja oranssi tekorusketus. Aikamme naisihanne, kaikessa komeudessaan. Ristimme hänet megabeibeksi.

Käymme kiertelemässä vielä muissa menopaikoissa, vetäisemässä muutamat kankeat liikkeet tanssilattialla, ja kuuntelemassa bändiä. Jossain vaiheessa päätämme luovuttaa ja lähdemme kohti hyttiä. On lohdullista ajatella, että huomenna saisi nukkua jo tasaisella maaperällä, omassa sängyssä. Megabeibe jää nauramaan kimpaleita karaokebaarin sohvalle.

Siirry sivun alkuun