Ikuisen teekkaritytön haudalla

Takaisin lintukodossa

Annu Nieminen

Jouluisin monet tietokonemonitorien sokaisemat ja rappukäytävän kaljanhajun lamaannuttamat teekkarit saavat sielulleen ja ruumiilleen lepoa. Kolkko soluhuone ja naapurin uuniin unohtaman pakastepizzan käry vaihtuvat äidin kokkausten tuoksuihin ja lämpimään yhdessäoloon. Otaniemen örinä unohtuu tyystin Kotona rentoutuessa.

Itselleni kotiin meno ei aina tiedä rauhallisempaa miljöötä. Kotitienooni itäisen naapurikaupungin pahat raiskaustilastot omaavassa lähiössä muistuttaa minua aina oikeasta maailmasta. Siellä elämä on juuri sitä, mitä on: aamujen, iltojen ja öiden lisäksi on väliin jääviä päiviä. Ihmiset ovat juuri sellaisia, kuin kaikkialla muuallakin - mutta kadulla puhuttelevaa setää ei saa pysähtyä kuuntelemaan, kerrottiin jo pienenä.

Opin 12-vuotiaana kantamaan raiskaushälytintä mukanani. Viulutuntini toisella puolella Helsinkiä loppui torstai-iltaisin puoli yhdeksältä, mikä tarkoitti, että olin kotona lähempänä puolta kymmentä.  Sain hälyttimen ystäväni isältä. "Tuosta vedät, ja sitten mitä et tee?!" Tuijotin epätietoisena miestä. "Et heitä sitä! Vaikka se melu on kamala. Se on yleisin virhe. Juokset se kädessä."

Teekkarikylässä on toisenlaista. Muuttaessani rakastuin heti! Täällähän voi hortoilla ja seikkailla jopa heikentyneillä tasapainoilutaidoilla mihin aikaan vuorokautta tahansa ja pahinta, mitä voi saada, on kyyti kotiin. Raiskaushälytintä voi tarvita korkeintaan eksoottista jatkomusiikkia luomaan. (Toimii!) Otaniemen idylli vakuuttaa hyvää uskovan asukkaansa.

Jos Kylässä jättää lompakkonsa keskelle Jämeräntaivalta, seuraukset jakaantuvat kahteen mahdolliseen skenaarioon. Joko lompakko on niillä sijoillaan vahingoittumana viikon päästä, kun tilannetta menee tarkastamaan - tai sitten, ja todennäköisemmin, se on jo toimitettu omistajan kotiin joko teekkarimaisen anonyymisti tai jäynän saattelemana.

Toisin kuin kannelmäkeläisen, otaniemeläisen tavan mukaan ihmisestä oletetaan hyvää, kunnes hän osoittaa toisin. Eräänä aamuna lähdin aikaisin liikkeelle palauttamaan äidille hänen autoaan. Ulko-ovemme edessä istui surkean näköisenä juhlien ja ehkä vähän elämänkin riuduttama mies. Hiljensin katsomaan, onko hänellä kaikki kunnossa. Mies piti kädessään viiden euron seteliä ja valitti janoa.

 Virvoitusjuoma-automaatti oli vaatinut kolikoita. Koska itsellänikään ei ollut kolikoita, kehotin häntä hyppäämään kyytiin. Jätin hänet ostarille kaupan eteen. Autosta astuessaan mies tuijotti minua skeptisenä ja tokaisi: "Ootsäkin näitä teekkareita?"

Mieleeni ei edes pälkähtänyt, että tämä voisi olla niitä miehiä, joille äiti kielsi puhumasta. Otaniemen idylli ei ole täydellinen, mutta varsin inhimillinen.

Palattuani joululomalta äidin luota vietän iltaa soluhuoneessani, kun ulkoa kuuluu sydäntä vihlaiseva parkaisu. Hätäännyn ja kiiruhdan ikkunaan. Joudun hymyilemään itselleni - taisin olla pidempään poissa kuin tajusinkaan. Ulkona kolme teekkaripoikaa juoksee puvut päällä hippaa ympyrässä punaisen pulkan ympärillä päästäen silloin tällöin eläimellisiä huutoja.

Olen taas kotona.