Palautteen ilot ja surut

Päätin ottaa riskin ja pistää vaillinaisen kirjoitukseni arvosteltavaksi. Tiesin jo valmiiksi, ettei tuotokseni ole valmis millään mittarilla tarkasteltuna. Siitä huolimatta päätin, että haluan palautetta jo nyt. Kuvittelin, että sitä kautta pystyisin pääsemään nopeammin eteenpäin. Saisin listan korjattavia asioita, jotka kuntoon laitettuna oltaisiin taas pykälää pidemmällä lopputulosta ajatellen. Hyödyntämällä muita pääsisin itse helpommalla.

Tiesin kyllä, ettei se ole valmis vielä. Eikä se sitten ollutkaan. Ei sinne päinkään. Palautetta tuli, eikä se tietenkään ollut semmoista mitä olin odottanut. Palaute oli ihan erilaista. Palautteen saaminen tuntui pahalta, eikä sitä annettu silkkihansikkain, vaan tieteellisen asiallisesti kohta kohdalta käsiteltynä.

Ensimmäinen reaktio oli tietenkin hyökkäyksen ja puolustuksen välimuoto. Ei kirjoitelman pitänytkään olla vielä valmis, joten mitä sitä nyt noin tarkasti arvostelemaan. Halusin tietää tällä kertaa, että onko suunta oikea. Ja sitten arvostelua tulee joka asiasta, pahimmillaan yksityiskohtiin ja sanavalintoihin liittyen. Eikö hyvä yritykseni riittänytkään, eikö sitä hajanaista ja häilyvää punaista lankaa voi päätellä sieltä rivien välistä? Eihän sen nyt näin pitänyt mennä vielä tässä kohtaa.

Seuraava reaktio olikin syysmasennuksen seuralainen. Eihän tästä nyt sitten mitään tule, koko kirjoitelma on ihan susi. Ei siitä koskaan tule valmista, kun kieltämättä suurin osa havaituista puutteista on totta. Näyttää siltä, että korjattavia asioita on enemmän kuin valmista. Eikä minulla ole valmiita ratkaisuja, en minä osaa mitään, ei tästä tule enää yhtään mitään. En olisi halunnut kuulla kaikkia ongelmia yhdellä kertaa. Minne ne silkkihansikkaat jäivät? Ei minulta voida vaatia kaikkea. Se on nyt sitten loppu, lähikaupan kassalta löytyy varmasti osa-aikatöitä v-kirjan kesken jättäneelle tutkijaopiskelijalle.

Mutta elämän on pakko jatkua ja jossain vaiheessa vähäiset kunnianhimon rippeet alkavat nostaa päätään ensireaktion jälkeen. Mitäpä jos sittenkin? Entä jos ideani riittävätkin, kunhan ne vain saa nostettua esiin niin ettei lukijan tarvitse pelkästään arvella asioita? Kyllä sittenkin. Usko omaan osaamiseen alkaa palaamaan ja tämän jälkeen palautteeseen voi jälleen suhtautua uudella tavalla.

Puolusteleva tai hyökkäävä suhtautuminen ei auta, eikä kyllä masentuminenkaan, vaan palaute pitää ottaa vastaan eteenpäinvievästi. Tuotoksessa on puutteita ja paikattavaa, sen tiesin jo etukäteen, mutta muiden antaman palautteen kautta pääsee kiinni asioihin joita ei ollut tullut ajatelleeksi.

Erityisen arvokasta palaute on asioista, joiden tietää olevan huonolla tolalla, mutta joita ei ole aiemmin kunnolla myöntänyt itselleen. Itsensä huijaamisesta on vaikea tehdä loppu itsekseen ja siinä kohtaa apuvoimat ovat paikallaan. Kun alkoholisti myöntää ongelmansa, ollaan uuden elämän rakentamisessa jo pitkällä. Samaa voi soveltaa aloittelevaan tutkijaan, joka yrittää kirjoitella tutkimistaan asioista turhan pintapuolisesti uskaltamatta pureutua ongelmaansa riittävän tiukasti. Omalla kohdallanikin on käynyt niin, että ajatukset ovat vielä päässäni eivätkä näy tekstissä.

Olen syystäkin kiitollinen saamastani asiantuntevasta palautteesta, josta tovin pureskellen löytyi myöskin se punainen lanka. Saamani palaute tarjoaa jälleen uuden mahdollisuuden, joka on syytä käyttää parhaalla mahdollisella tavalla! Liian harva saa nykypäivinä kunnollista palautetta. Siten moni asia ja tekijä jää kehittymättä huipuksi.