Gurujen Nepal - Varvassandaaleissa Himalajan juurella

Kymmenen päivää. Kyse ei ole juorulehden juhannusnumerosta vaan Nepalin-matkastani, joka alkoi helmikuussa eikä ole loppunut vielä. Millainen on kymmenen päivän päättymätön matka? Taisin juuri keksiä uuden kōanin, jollainen on myös esimerkiksi millainen ääni syntyy yhden käden taputuksesta. Minun kysymykselleni on kuitenkin olemassa vastaus, jonka kerron mielelläni kaikille maailmasta kiinnostuneille.

Teksti ja kuvat: Sofia Ziessler

Ihmettelen Katmandua. Autoja, mopoja, rikšoja, pyöriä, lehmiä, pölyä, ihmisiä, lapsia, kamalasti teinejä ja pari koiraa seikkailee sikin sokin pöllyävällä tiellä. Nuoret ja vanhemmatkin miehet seisoskelevat joutilaina tien reunoilla, enkä pysy tajuamaan, mitä he tekevät. Luultavasti he katselevat ja havaitsevat. Kaikille ei nimittäin riitä töitä — paitsi vanhoille naisille, jotka kantavat selässään kaikkea raskasta. Kerran näin kukkuloilla patikoidessani, kuinka eräs nainen oli kiivennyt puuhun ja katkoi siellä kaikessa rauhassa perheelleen kirveellä polttopuita. Naiset tekevät mitä tahansa. Kaupungilla he kävelevät supervärikkäissä kansallisasuissaan, joita muuten teetin itselleni kaksi kappaletta. Naiset ovat kauniita mustine hiuksineen, ja melkein kaikki ihmiset ovat itseäni lyhyempiä.

Teillä ei ole nimiä. Bensa on kortilla, ja sitä jonotetaan parhaimmillaan yli kymmenen tuntia loputtoman pitkissä jonoissa. Turvavöitä ei tietenkään käytä kukaan, ja vasemmanpuoleinen liikenne sekoilee kuin känninen kani. Alan uskoa, että nepalilaiset taksikuskit ovat kaikkien aikojen kylmähermoisimpia vauhtiraitoja. Kaikki ajavat vastaantulevien kaistalla.

Katmandun reuna-alueet ovat köyhiä, slummi leviää mustavetisen joen ympärille ja ihmeellinen keskusta kuhisee kauniita kapeita kujia, populaa, tsiljoonia putiikkeja ja ihania kankaita. Kaikki yrittävät saada minua ostamaan. Näen joitakin länsimaisia reppuhippejä, mutta varsinaiset turistit ovat onneksi tajunneet lennähtää Thaimaahan. Autolla voi ajaa mistä tahansa, missä on puoli milliä tilaa. Hotellin katolta kuulen tööttäysten konsertin: vilkkua ei Nepalissa juuri käytetä. Katmandun sumuinen kattomeri aukeaa rönsyisenä laajalle, temppeleitä sikiää kuin pieniä käärmeitä, enkä erota maisemassa yhtä ainoaa korkeaa rakennusta.

Katmandun laaksossa asuu 26 miljoonasta kansalaisesta vain reilu miljoona, mikä on todella vähän kehitysmaiden mittakaavassa. Joka päivä on pyhäpäivä jollekin uskonnolliselle lahkolle. Suurin osa on hinduja, ja lauantaina — viikon ainoana vapaapäivänä — he kokoontuvat temppeleihinsä uhraamaan lehmän verta, kukkoja, popcornia ja muuta maistuvaa. Nepalissa buddhalaisuus ja hindulaisuus ovat ihmeellisellä tavalla sekoittuneet toisiinsa, ja temppelialueilla, jotka muuten ovat uskomattoman autenttisia ja elinvoimaisia paikkoja, on sikin sokin elementtejä molemmista. Apinat hiiviskelevät raapimassa toisiaan ja narraamassa nameja. Ruumiinpolttotemppelin puitteissa asustaa itseni ikäisen oppaan mukaan parituhatta apinaa. Ne saavat päivästä toiseen olla todistamassa, kuinka juuri kuolleen suuhun tyrkätyt tuohenpalat leimahtavat iloisesti tuleen ja viimeistelevät hänen maallisen taivalluksensa tässä elämässä. Kuolleet poltetaan heti, ja kuka tahansa, itseni mukaan lukien, saa mennä töllistelemään, kuinka hindulaisuudessa ruumiit kohtaavat loppunsa. Tuhkat ripotellaan jokeen, jonka vastarannalla lapset leikkivät hiekalla. Kuolema on luontevasti läsnä nepalilaisten arjessa, samoin kuin syntymä, pissaaminen ja riisin keitto.

Ruoka on Nepalissa aina riisipohjaista. Kasvissyönnistä innostuneena olin mielissäni, koska lihaa ei tungettu automaattisesti joka paikkaan, kuten olen kuullut esimerkiksi Argentiinassa tehtävän. Syödä saikin oikein olan takaa, koska kyytipoikana oli ennaltaehkäisevästi otettuna antibioottikuuri; en joutunut muutaman kanssamatkustajani tavoin käyttämään arvokkaita tunteja vessanpytyllä kyykistelyyn tai sen palvomiseen. Olin terve kuin pukki, mitä nyt yöllä kärvistelin jäisessä hotellihuoneessa säännösteltyjen sähkökatkoksien aiheuttamassa kylmyydessä. Nepalissa säästetään sähköä tehokkaasti: virta pannaan poikki kymmeniksi tunneiksi viikossa. Onneksi katkot oli aikataulutettu niin, että niihin osasi varautua, ja sitä paitsi hotellissa oli oma generaattori, josta sai varasähköä katkon aikana.

Kahden päivän vaellus kukkuloilla riisipeltojen keskellä osoitti, että Nepal on hyvin paljon muutakin kuin Katmandu. Ilma oli ylhäällä kuulasta, puut erimuotoisia ja rukousnauhat lepattivat mitä hämmästyttävimmissä paikoissa. Myöhemmin tsekkasin pienkoneella myös maailman korkeimpien huippujen ketjun; piskuisen ikkunan lävitse heitin lentosuukon Mount Everestille ja ostin myöhemmin samana päivänä muutamia vuorikiipeilyä käsitteleviä opuksia. Olin myyty.

Jouduin matkallani myös mellakkaan, jossa siviilit vauhkosivat poliisille. Onnen kaupalla selvisin turvaan puusäleikön taakse ravintolan toiseen kerrokseen, mistä saatoin aitiopaikalta seurata lentäviä tiiliskiviä ja maastopukuisia keppikäsipoliiseja. Myöhemmin pääsin ulos, mutta mellakka jatkui, ja opin tuntemaan, miltä kyynelkaasu tuntuu hengityksessä.

Toivon koko sydämestäni, että Nepalissa kuningasvallasta demokratiaan siirtyminen onnistuisi ilman sisällissotaa; merkit eivät ole kaikista suotuisimmat. Toivon, että kouluvierailuilla tapaamani sirkeäsilmäiset hymynaamat saisivat oppia ja rakentaa elämäänsä samoin kuin minä rakennan omaani opettelemalla rauhassa omin ehdoin elämän aakkosia. Itselleni ja kaikille, jotka suunnittelevat Himalaja-retkeä, ehdotan kiireettömyyteen, aurinkoisuuteen ja nauramiseen tutustumista — kaikki ovat hyödyllisiä tällä hiukan pidemmän mittakaavan elämän retkellä.