Vammana tissit?

Annu Nieminen

Meille teekkareille työelämään siirtyminen ei ole aivan niin ahdistavaa kuin monen muun alan opiskelijalle: työtä periaatteessa on, sitä jopa esitellään ja mainostetaan - ja pelko täysin leivättä jäämisestä on järkeiltävissä tilastojen avulla varsin siedettäväksi. Silloin tällöin haahuillessamme läpi päärakennuksen korviin kantautuu motivoivia "Nyt pirtsakkana kesätöihin pilateksella!" -huudahduksia.

Teekkarityttönä olen törmännyt, enemmän kuin mihinkään muuhun rekrytointiin, kummallisiin naisten yhteisiin naisia ja tyttöjä kutsuvasti houkutteleviin liikkeisiin. "Yhdessä voimme pärjätä tässä kovassa miesten sanelemassa maailmassa!" "Tyttökin voi tajuta tekniikkaa!" "Marjut, 29, tutkii putkia ja siltoja!"

Suhtauduin pitkään varsin suurella kiinnostuksella ja lämmöllä tekniikan alan naisia yhdistäviin kerhoihin, lehtiin, yhdistyksiin, esitteisiin, kyniin ja T-paitoihin. Kaikenlainen tuki ja yhdessä pärjääminen on sinällään aina hyvä ajatus ja tervetullutta individualistiseen kulttuuriimme.

Tyttöjen välisellä kerhoilulla on ilmeisten mukavien puoliensa lisäksi kuitenkin hieman ongelmallisia implikaatioita. Liittoutumalla tyttöjen kanssa emme ainoastaan lisää naisten hyvää me-henkeä - vaan myös alleviivaamme itse omaa vähemmistöstatustamme. Miksi me naiset olisimme avaruusolioita tekniikan alalla? Siksikö, ettei sukupuolijakauma alan piireissä ole nuo sangen luonnolliset 50/50? Ja mitä tai ketä vastaan meidän pitäisi suojautua?

Heti tulee vastaan houkuttelevia helppoja vastauksia. Lasikattoa! Tytöttelyä! Miesten hyväveli-politiikkaa! Perseelle läpsimistä! Mutta. On erittäin tärkeää olla sekoittamatta keskenään kahta asiaa. On normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä, jossa tasavertaiset tyttö- ja poikateekkarit opiskelevat ja oppivat elämää keskenään - ja häiriökäyttäytymistä, kuten seksuaalista häirintää, sekä palkkarasismia. Jälkimmäiset ovat kiistattomia epäkohtia, mutta niihin ei ole lääkkeenä naisten tsemppiklubit, vaan silloin on nostettava oikea kissa pöydälle. Mihin siis naisyhteisöt toimivat lääkkeenä?

Naisten vammaisstatuksen vaaliminen on hyvää ainesta siirrettäväksi historiaan. Tekniikan naisten klubit ja liitot ovat hyviä jäseniensä mielen ilostuttamiseen - mutta yhteiskunnallisina lausuntoina ne toimivat lähinnä b-luokan olympialaisten hätähuutoina. Työelämä tarjotkoon omat haasteensa - ja niitä on tässäkin suomalaisessa yhteiskunnassa tasa-arvon saralla tarjolla. Kuitenkin se, että suurin osa leikkipuistossa uuden leikkitraktorin ympärillä häärivistä pikkulapsista on poikia, ei ole epäluonnollista - eikä epäkohta.

Itse olin tyttönä mukana ajokonetta ihmettelemässä, enkä ole kokenut sen takia yhteiskunnan hyljeksintää. Eikä minusta taida edes tulla tekniikan ammattilaista. Eikä lesboa.

Tyttöjen, aivan kuten poikien, vammaisten ja floristienkin, välinen vertaistuki on elintärkeää ja onnistuneena helpottaa monta pahaa oloa. Mutta mitä jos lähtisimme rakentamaan yhdessä tasa-arvoista yhteiskuntaa siitä lähtökohdasta, että se on tehtävissä yhteisillä resursseillamme - eikä siitä, että puolia meistä ihmisistä ja reilua neljännestä teekkareista hidastaa toisen kromosomin puute? Uuden ja paremman rakentaminen vaatii myös mahdollisuuksien, ei ainoastaan esteiden, havaitsemista.