Pääkirjoitus: Opiskelija-asunnosta ihmisasuntoon

Kansalaiset jakautuvat ihmisiin ja opiskelijoihin. Niin myös palvelut. Siinä missä ihmiset vuokraavat asunnon, opiskelijat jonottavat opiskelija-asuntoa.
Korkeakoulusta paikan saanut nuori laittaa hakemuksen opiskelija-asuntosäätiölle tai ylioppilaskunnalle ja saa hyvällä onnella ennen pitkää itselleen katon päänsä päälle. Mutta kaikille ei käy näin onnellisesti.
Asuntoja on tietysti tarjolla myös vapailla markkinoilla, ja suurin osa opiskelijoistakin joutuu tyytymään yksityisten ihmisten tai muiden vuokra-asuntoyritysten tarjontaan. Yksityisellä asuvan murheeksi ei koidu niinkään vapaus valita kuin vuokrahinta. Siksi opiskelija-asunto tuntuu auvoisalta vaihtoehdolta.
Opiskelija-asuntosäätiöitä ja ylioppilaskuntia voisi moittia liian vähäisestä rakentamisesta. Taistelu asunnoista on jokavuotinen hermojenkoetus, eikä osa hakijoista saa opiskelujen alkuun mennessä itselleen ollenkaan asuntoa. Opiskelija-asuntoja riittää vain viidennekselle kohderyhmästä. Nopeaa ratkaisua epäsuhtaan ei ole olemassa mutta se on selvää, että uusia opiskelija-asuntoja tarvitaan yhä.
Opiskelija-asuntoja tarvitaan niin kauan kuin opiskelijoiden ei voida järkevästi odottaa voivansa maksaa muiden asunnon tarjoajien vaatimia vuokria. Opiskelijoiden köyhyysrajan alittava tuki tekee vapaiden markkinoiden vuokrista saavuttamattoman korkeita.
Pidemmällä tähtäimellä tavoitteet pitää asettaa kuitenkin aivan toisin: että opiskelija-asuntoja ei enää olisi ollenkaan. Jos opiskelijatkin saataisiin luokitelluksi ihmisiksi, he voisivat nauttia samasta tulotasosta kuin toimeentulotuella elävät. Silloin erityisiä opiskelija-asuntoja ei enää tarvittaisi, vaan opiskelijat voisivat elää niin kuin ihmiset.
Pitkällä tähtäimellä opiskelijaliikkeen tulisi pyrkiä kahteen päämäärään: että opiskelijat tunnustettaisiin ihmisiksi ja he saisivat opintotuen sijaan perustoimeentulotukea ja että asuntoja tuotettaisiin riittävästi - ei vain opiskelijoille vaan - kaikille ihmisille.

Janne Luotola