Polyteekkari |
Kahden teekkaritytön äiti on itsekin teekkari
Johanna Mitjonen
Susanna Nieminen on vuoden 1974 fuksi, ja hän työskentelee
Otaniemessä tutkimusaluejohtajana KCL:ssä. Susannaa tutuksi ovat
tehneet hänen tyttärensä Meeri ja Annu, joiden teksteissä äiti usein vilahtelee.
Kuinka Wappu sujui?
Aika perinteisissä merkeissä, Wappu alkaa aina Wappuriehan
julistuksesta ja sitten vapunpäivänä mennään Ullikselle. Vanhemmiten on
käynyt niin, että kerään voimia vappuaaton illan varsinaiseen
vapunpäivään. Vähän on syntistä mennä sinne virkeänä ja hyvin
nukkuneena.
Olet asunut kotisi putkiremontin takia kuukauden täällä Teekkarikylässä. Miltä meno on vaikuttanut?
Olen oppinut joitakin uusia traditioita ja huomasin, että joitakin
on hävinnyt. Uusia olivat esimerkiksi fuksien yöjäynä, josta kävin
katsomassa lähtölaukauksen. Elämän painopiste on siirtynyt selvästi
kylään. Silloin kun itse opiskelin täällä, Dipoli oli juhlien
keskipisteenä.
Miksi itse hakeuduit aikanaan tekniikan alalle?
Olen ollut alavalintani kanssa sukuni musta lammas; olen
humanistisuvusta. Minulla oli ehkä hieman uhmaa ja kokeilunhalua
katsoa, pärjääkö opinnoissa omilla aivoilla vai pitääkö olla lahjakkuus.
No, oletko pärjännyt?
Olen, vaikka en ollut matemaattinen lahjakkuus koulussa. Kun vaan asiaan paneutuu, niin kyllä siitä työnteolla selviytyy.
Minkälaista teekkarielämä 1970-luvulla sitten oli? Asuitko kylässä?
Kyllä. Olen asunut yhteensä neljässä osoitteessa täällä Otaniemessä.
Aluksi asuin JMT 3:ssa, jossa tyttäreni Annu nykyään asuu. Mielestäni
Otaniemi oli ihana yhteisö tulla asumaan. Tämä oli oma kylänsä, täällä
tunsi olevansa kotonaan.
En ollut kilta-aktivisti. Otin kyllä osaa rientoihin, mutta en ollut toimihenkilönä. Vietin aikaa kaveriporukassa, jossa oli eri osastoilla opiskelevia.
Opiskelijaelämä oli 70-luvulla huoletonta ja painottui sosiaalisiin
suhteisiin. TKK on mielestäni moniarvoisempi ja monipuolisempi nykyään
kuin silloin kun itse opiskelin. Silloin vallalla oli enemmän niin
sanottu insinööriputki. Opiskelijat olivat jakkupuku päällä ja salkku
kädessä; jo opiskeluaikana piti näyttää insinööriltä. Semmoinen
stereotypia oli silloin vahvempi.
Oliko opiskelu tiukampaa?
Ei, päinvastoin, mitä nyt olen tyttäriltä kuulostellut. Nykyään on
pakollisia läsnäoloja, joita ei ennen ollut. Silloin käytiin luennolla,
jos ammattiaineessa oli hyvä luennoitsija.
Myös molemmat tyttäresi ovat valinneet tekniikan alan opintoalakseen. Miltä se on tuntunut? Olitko yllättynyt?
Ei se mitenkään itsestään selvää ollut. Molemmilla oli ollut toisensuuntaisia ajatuksia enemmän humanistisesta alasta. Kai se informaatioverkostot iski molemmille niin vahvasti. Annu mietti pitkään, ettei voi tehdä samoja valintoja kuin äiti ja sisar.
Minulle ei ollut mitenkään tärkeää se, että he tulevat TKK:lle
opiskelemaan, päinvastoin ajattelin yhdessä vaiheessa, että voi olla
kiva, että opinnot olisivat olleet muunsuuntaisia.
Puhutteko paljon töistä ja opinnoista kotona?
Vaikka tyttäreni ovat opiskelleet eri asioita kuin minä, yhteisiä
puheenaiheita löytyy. Itse kyselen välillä tietokonejärjestelmiin
liittyviä juttuja, mutta myös johtamiseen liittyviä asioita.
Täällä TKK:lla puheenaiheeksi nousee usein naisen asema teknillisessä
koulutuksessa ja tekniikan alalla. Mitä mieltä sinä olet näistä
asioista?
Minusta tuntuu, että naisen asema täällä on erilainen kuin naisen
asema ylipäätänsä maailmassa. Tiedän, että on aloja, joissa naisen on
vaikeaa edetä. Asiat ovat kuitenkin kymmenessä vuodessa muuttuneet
huikeasti.
Mieleen tulee vanha vitsi, että naisinsinööri ei ole koskaan omiensa
joukossa: ei naisten joukossa, koska on insinööri, ja miesten joukossa
hän on kummajainen, koska on nainen. Joskus kokee olevansa erilainen ja
muka kärsivänsä siitä, mutta en koe että se olisi päällimmäinen tunne.
Monellakaan teknillisellä alalla ei mahdollista katsoa asioita enää
niin kapeasti, että siellä olisi tilaa vain miehille.
Minkälaista keskustelu 1970-luvulla näistä asioista oli?
En muista että näistä asioista olisi hirveästi puhuttu.
Olin puunjalostaja sellaiselta vuosikurssilta, jossa oli 40 prosenttia
tyttöjä. Se oli poikkeuksellista silloin ja joidenkin proffien mielestä
katastrofi.
Oman pääaineeni professori sanoi, että hän ei pysty takamaan töitä,
vaikka on aina ennen pystynyt niin sanomaan. Nyt hän ei voinut luvata,
koska oli niin paljon naisia valmistumassa. Nyt tällaisen sanominen
olisi pöyristyttävää!
Olet seurannut läheltä nykyisten korkeakouluopiskelijoiden elämää. Onko
opiskelu muuttunut? Ovatko nuoret suorituskeskeisempiä nykyään?
No on se! En tiedä, koskeeko se vain tyttäriäni, mutta sen perusteella, mitä olen katsonut, niin ihan selkeästi on. Meillä oli opiskeluaikana asenne, että kaikki tentit ehtii suorittaa ennen valmistumista.
Nykyään joutuu tekemään töitä paljon enemmän tai sitten se on
arvosanametsästystä. Ilmapiiri tulee varmasti ympäröivästä
yhteiskunnasta. Minusta on tosi huolestuttavaa, jos ihmiset palavat
loppuun jo opiskeluaikana. Tuntuu, että nyt valmistuneet menevät jo
täyttä sataa, odotukset ovat kovat, pitää päästä eteenpäin ja saada
asemaa.
Mitä haluaisit sanoa 2000-luvun teekkareille?
Elämän moninaisuutta kannattaa ajatella. On hyvä että pääsee
sellaiseen työyhteisöön jossa viihtyy, mutta kannattaa laittaa paljon
painoarvoa sille, että rakentaa alusta lähtien kokonaista elämää, eikä
vain sitä työelämää.
Uskon, että juuri ne, jotka osaavat yhdistää nämä kaksi asiaa, ovat
niitä, jotka menestyvät tulevaisuuden työelämässä. Ne, jotka ovat aina
valmiita kaikenlaisiin myönnytyksiin, eivät pärjää.
Tyttäresi ovat kirjoittaneet sinusta omissa teksteissään: Meeri
ollessaan Kultaisen tomaatin päätoimittajana ja Annu täällä
Polyteekkarissa. Miltä se on tuntunut?
Se on tosi hauskaa! Minulla on jonkinlainen imago täällä - mutta no, välillä mietin, että oliko tuokin juttu pakko laittaa tuonne. Ei se varmaan ihan totuudenmukaista kuvaa anna.
Nyt vapun aikana tuli sellainen olo että olen joku käsite, kun ihmiset huutelivat: "Meerin ja Annun äiti! Tulkaa katsomaan!".