Nuorten äänestysaktiivisuus romahtaa taas

Teksti: Marja Ruuska

Vaikka verotuksesta luovuttaisiin ja kuolema lähtisi erätauolle, on yksi asia varmaa: vaalien jälkipuinnissa kaikkia vaivaa nuorten äänestysinto. Uutisointi äänestysaktiivisuuden romahtamisesta nuorten ja keski-ikään ehtimässä olevien joukossa havittelee dramatiikaltaan Alastalon salissa -tyyppistä lätinää miehen matkasta erektiohäiriöstä vanhuusiän impotenssiin. Jokin, mikä 1906 alkoi nousta, on nyt alkanut laskea.

Niin vanhuusiän potenssiongelmien kuin nuorten äänestysinnonkin kohdalla on tuskin aiheellista puhua romahduksista. Enemmänkin kyse on hiipumisesta, sillä käsittääkseni huoli nuorten äänestyskäyttäytymisestä on ollut julkista puhetta jo niistä ajoista, kun Esko Aho oli pääministeri ja minä olin ala-asteeni paras pesäpalloilija. Politiikka ei kuulemma kiinnosta nuoria. Oman äänen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhteys koetaan vaikeaksi hahmottaa.

Poliittisilta pyrkyreiltä tällainen puhe vaatii tietenkin toimenpiteitä. Jos kansa ei äänestä vaaleissa, ei demokraattiselle prosessille nykymuodossaan ole perusteita tai todennettavaa jälkikontrollia. Siksi uurnien nuorisokatoa ehkäistään paitsi kokeilemalla koirankoppiintuneelle yhteiskuntarakenteelle sopivaa sähköistä äänestystä, myös etsimällä omalle puolueelle plastiikkakirurgia. Kas vaikuttamisesta vieraantuminen yhteiskunnassa, jossa rivikansalaisen yhteisöllisyydenkokemus on hukassa, korjaantuu tietenkin isommilla tisseillä ja pienemmällä nenällä.

Vakavissaan nuorten poliittisesta epäaktiivisuudesta voivat kuitenkin puhua vain ne, jotka ummistavat silmänsä oudon binääriseltä julkiselta keskustelulta. Toisaalta tuodaan vahvasti esiin, että äänestysikäiset nuoret kokevat vaikuttavansa poliittisesti jokapäiväisessä elämässään - esimerkiksi ruokaostoksilla tai talonvaltauksella. Toisaalta jaksetaan ihmetellä, miksi näitä nuoria ei näy puolueissa, ja samaan hengenvetoon epäillään, että äänestäminen mielletään nuorten piirissä tehottomaksi. Ajatellaan, että eri tavat vaikuttaa sulkevat toisensa pois.

Eikö ennemminkin olisi pääteltävissä, että sukupolvi, joka uskoo eron luomukananmunan ja soijajauhon välillä vaikuttavan ilmastomuutokseen, on sukupolvi, jolle pienikin ele on aktiivipolitiikkaa?

Puhun tietenkin omasta sukupolvestani. Muuttaessani opiskelemaan Helsinkiin järkytyin siitä, kuinka aktiivisen politisoituneita useimmat tapaamani ihmiset - puolueväriin katsomatta - olivat. Tavan takaa olen törmännyt tilanteisiin, joissa puoluekantaa käytetään enemmän persoonallisuutta kuin poliittisia ajatuksia kuvaavana terminä. Jo fuksisyksynäni lipsuin itsekin kuvailemaan perhettäni "aika kokoomuslaiseksi".

Tilastoista kuitenkin tiedämme, että nuorten äänestysaktiivisuus laskee. Harvemmin mainitaan, mitä näillä "nuorilla" oikeasti tarkoitetaan: korkeakoulutuksen ulkopuolelle jääneitä, perinteisempiä ammatteja valinneita ihmisiä, eli niitä, jotka eivät altistu yliopiston paineille. Nämä menetetyt äänet ovat haluttua riistaa. Keskivertokansanedustaja kun on Suomessa sen verran tyhmä, että arvelee yleisvälinpitämättömän äänestäjän viekoittelun olevan oman leipäpuun kannalta poliittisen selkärangan hankkimista turvallisempi vaihtoehto.

Näiden äänestäjien aktivoimiseksi kannattaisinkin imagonrukkauksen sijaan sakkouhkaista äänestyspakkoa, ellei se tarkoittaisi, että kansa kaikessa välinpitämättömyydessäänkin todella tulisi edustetuksi. Australiassa kun vallassa ovat jo pitkään olleet nimenomaan ne kansan rakastamat konservatiivit.