Uusi tiede ei synny pelkästään älynväläyksistä. Siihen vaikuttavat myös politiikka, rahoitus ja käsiterunous.
Kun perustetaan uusi professuuri, syntyy uusi tiede. Ei sen ihmeempää. Informaatiotieteissä vaikuttanut akateemikko Teuvo Kohonen ei heittäydy pateettiseksi. "On pakko keksiä uusia tutkimussuuntauksia, koska vanhoilla ei saa rahoitusta", hän toteaa.
Uusi professuuri tarkoittaa uutta, omaa laitosta, jonka tutkimusta laitoksen johtaja voi ohjata uuteen suuntaan. Vanhat laitokset jäävät opetusyksiköiksi ja uudet kehittyvät tutkimusyksiköiksi. "Jos halutaan tiedepoliittisesti kehittää tiedettä, silloin uusien alojen synnyttäminen on välttämätöntä. Tieteen pitää uudistua, mutta välillä se menee överiksi - itsetarkoitukselliseksi."
Aivotutkija, professori Riitta Hari toteaa samaan henkeen, että tieto ja tiede ovat eri asioita. Tieto lisääntyy ja kumoaa aikaisempaa tietoa, mutta tiede on instituutio, jota ohjaavat ennemmin byrokraattiset ja yhteiskunnalliset kuin tiedolliset tekijät.
Eikö tieteen sisällöllä ole mitään merkitystä? Kyllä sekin muuttuu. Riitta Hari pitää tiedettä ikään kuin massana, joka aikaa myöten leviää. Siitä kurottuu irti yksilöitä, joiden perässä muut seuraavat, jos laajenemisen tulokset alkavat kiinnostaa muita.
Hari erottelee toisistaan tieteidenvälisyyden ja monitieteellisyyden. Tieteidenvälisyydessä tieteenalat murtuvat eikä aihetta katsota enää oman tieteen näkökulmasta. Monitieteellisyydessä taas jokainen katsoo samaa ilmiötä omasta näkökulmastaan.
Hari myöntää, että tieteet kehittyvät yhä pidemmälle ja syvemmälle omalla alallaan, mutta korostaa, että tiedettä voi tehdä myös tutkimusaiheesta lähtöisin. Silloin alaa luonnehtii kiinnostus tiettyä ilmiötä kohtaan, ja siihen voivat kiinnittää huomiota useiden eri tieteiden edustajat.
Oman alan osaaminen ei riitä tieteessä menestymiseen kuten fysiikan emeritusprofessori Pekka Jauho toteaa. Hän joutui aikanaan seulomaan oppilaansa lukiolaisista, jotka olivat kaikki kympin oppilaita. Fysiikan osaaminen ei riittänyt fyysikolle vaan kielitaito erotti jyvät akanoista.
Teuvo Kohonen määrittelee tieteen yksinkertaisesti uusien käsitteiden luomiseksi ja niiden verkottamiseksi järjestelmäksi. Käsitteet eivät synny kuitenkaan tyhjästä vaan samaa ilmiötä tutkivista selityspoluista, jotka kumoutuvat testaamisen jälkeen. "Ei Edisonillekaan tullut sähkölamppua pään päälle", Kohonen sanoo ja napsauttaa sormiaan päänsä yläpuolella.
"Jos sitten idea rupeaa leviämään, sen johdosta voidaan järjestää konferensseja ja perustaa seuroja ja lehtiä. Vasta kun tieteenala on näin organisoitunut, sen voidaan katsoa vakiintuneen."
Uutta voi syntyä vasta vuosien työllä. Kohonen sanoo, että vain älynväläykset voivat leimahtaa hetkellisesti mutta niitä ei voi suunnitella etukäteen edes tutkimussuunnitelmissa.
Ennustamattomia asioita tieteessä on muitakin. Esimerkiksi Kohosen itsejärjestyvien karttojen algoritmi oli alun perin tarkoitettu aivomalliksi mutta valtavasti suurempi määrä julkaisuja kirjoitettiin data-analyysin piirissä. "Tämä on kouluesimerkki monista tapauksista, joissa tulos saadaan ensin yhdellä tieteenalalla, mutta sitten se rupeaa elämään omaa elämäänsä kokonaan muilla tieteenaloilla!"
Janne Luotola
