HOAS on tarjonnut asuntoja opiskelijoille 40 vuotta
 |
 |
| Lähihoitaja Anu Laaksonen huolehtii pienokaisista lastentalo Onnimannissa Jämeräntaival 11:n alakerrassa. Hoidossa käy parikymmentä lasta, joista viisi on nykyisten teekkarien jälkikasvua. |
|
Valtiotieteiden maisteri, tutkija Laura Puron kirjoittama historiikki Opiskelijan koti kokoaa samoihin kansiin opiskelija-asumisen autuuden ja kauheuden HOASin 40 vuoden historian ajalta.
Eri korkeakoulujen ylioppilaskunnat olivat rakennuttaneet opiskelija-asuntoja jo ennen säätiötä mutta ne eivät riittäneet kattamaan kasvavaa tarvetta.
Säätiön syntyminen ajoittui 1960-luvun suureen muuttoaaltoon, jossa opiskelijat tulivat muualta Suomesta pääkaupunkiin. Vuosikymmenen aikana Helsinki sai kaikkiaan 170 000 uutta asukasta, joista opiskelijoita oli pelkästään Helsingin yliopistossa 18 000.
Asumisolot opiskelijoilla olivat kurjat, kun vuokralle tarjottiin käytäväpaikkoja, keittiön nurkkaan sijoitettuja sänkyjä ja hämäriä koppeja. "Vuokraemäntä kylpee rahoissa. Meillä on vain lavuaari", Ylioppilaslehti kirjoitti tilanteesta.
HYY:ssä, TKY:ssä ja KY:ssä kypsyi vuosina 1967-1968 ajatus rakennuttajayhteistyön tiivistämisestä. Vuonna 1969 yhteensä 16 ylioppilas- ja oppilaskunnan edustajaa allekirjoitti Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiön säädekirjan. Hallituspaikkoja HYY:llä oli neljä, TKY:llä ja KY:llä yksi ja muilla perustajayhteisöillä kaksi.
Aluksi säätiöllä ei ollut käytännössä tuloja. Säädekirjaan kirjattu lahjoituspääoma oli 9460 markkaa, joka kattoi vain asiamiehen kolmen kuukauden palkan sekä joukon juoksevia kuluja.
Kolmen eri korkeakoulun edustajat kävivät jatkuvaa kilpailua pienistä rahasummista. Ensimmäinen HOASin asuintalokokonaisuus Hoas1 valmistui Otaniemen Jämeräntaipaleelle vuonna 1971-1972.
1970-luvulla Suomeen valmistui ennätysmäärä uusia asuntoja. Opiskelijoiden asuntotiheys oli 1,9 asukasta huonetta kohti, mikä oli puolet tiheämpi kuin Suomessa kaikkiaan. Laadun sijasta oli panostettava määriin.
Vuonna 1974 Itä-Pasilaan valmistunut Hoas 4 oli tarkoitettu arkkitehtonisesti huippuluokan taloksi, mutta realiteetit murskasivat haaveet. Yhteistilat mitoitettiin minimiin, huoneita pienennettiin, ja soluihin ängettiin jopa kuusi asuinhuonetta. Rakentamisen laatukin kärsi. Talojen saumat eivät osuneet kohdilleen, ja äänieristys jäi puutteelliseksi.
Asuntojen sijainnissakaan ei ollut kehumista. Niitä rakennettiin sinne, mistä tontteja sai lahjoituksena tai saattoi ostaa halvalla.
Rakennuksia nousi nopeata tahtia Otaniemen jälkeen muun muassa Helsingin Itä-Pasilaan, Kannelmäkeen, Espoon Kivenlahteen ja Suvelaan sekä Vantaan Koivukylään ja Vaaralaan. Teekkarikylän syrjäisyyttä Helsingin keskustasta arvosteltiin etenkin arkkitehtiopiskelijoiden piirissä.
1970-luvulla yhteiskunnallinen herääminen vaikutti myös asukasdemokratian syntyyn. Asukkaat pääsivät kerran vuodessa äänestämään kohdekohtaisten "asukashallintojohtokuntien" vaaleissa. Johtokunnat järjestivät asukkaille toimintaa ja paransivat yhteistiloja, piha-alueita ja asumisviihtyvyyttä.
Säätiön rahatilanne 1970-luvulla ei ollut helppo. Valtio edellytti rakennuslainaa varten 5-10 prosentin omaa pääomaosuutta, jota ei useinkaan ollut. Se piti siis lainata yksityisiltä, jolloin kustannukset nousivat ja vuokrat opiskelija-asunnoissa nousivat yleistä aravatasoa korkeammiksi.
Korotukset pistivät opiskelijat tiukille, ja 238 opiskelijaa ryhtyi vuokranmaksuboikottiin 1975. Vähitellen lakkolaisten rivit harvenivat, kun tarve korotuksille osoittautui ilmeiseksi. 15 jäljelle jäänyttä boikotoijaa tuomittiin oikeudessa maksamaan vuokransa.
Säätiötä raskautti myös kohderyhmän laajentaminen. HOASin toimintapiiriin luettiin kaikki peruskoulunjälkeiset oppilasryhmät ammattikoululaisista ja lukiolaisista korkeakoulu-opiskelijoihin.
Seuraava talouskriisi aiheutui 1990-luvun lamasta. Säätiön henkilökuntaa vähennettiin ja hallitusta pienennettiin, mutta opiskelijoille lama oli aluksi juhlaa. Kun tulotaso ei laskenut, opiskelijoilla oli mistä valita.
Kun säätiön asuntoa oli vielä syksyllä 1990 jonottanut 4000 hakijaa, oli heidän määränsä vuotta myöhemmin laskenut 1500:een. Kurjimmassa suhdanteessa opiskelijat painuivat takaisin kotiin tai saivat yksityisiltä halvempia asuntoja.
Ensimmäistä kertaa säätiön historiassa sen ei tullutkaan reagoida vuokra-asuntojen niukkuuteen vaan niiden ylitarjotaan. Synkimpään lama-aikaan säätiön vapaiden asuntojen määrä nousi kuukausittain satoihin.
"Se on pieni ja pimeä, pahviseinän takaa soitetaan täysillä sähkökitaraa, kylppärissä on kolme nimilapuin varustettua vessapaperirullaa ja keittiössä ei kolmeen kuukauteen törmää kämppäkavereihin. Mikä se on? Soluasunto, pahimmillaan", julisti Ylioppilaslehti 1992 soluasumisen aikakauden päättyneeksi.
Paljon parjattuja mutta hinnaltaan edullisia ja sijainniltaan hyviä soluasuntoja rakennetaan yhä. HOAS tarjoaa solujen lisäksi yksiöitä, pienkaksioita sekä perhe- ja kaveriasuntoja. Erityyppisten asuntoratkaisujen tarpeeseen on vaikeata reagoida.
"Jos mietitään aloittelevaa opiskelijaa, solu on edelleen haluttu muoto", Valkjärvi sanoo.
Myös kaveriasuminen on lisääntynyt, ja asuntoja pyritään suunnittelemaan mahdollisimman muunneltaviksi niin, että sama asunto voi toimia perhekaksiona, kaveriasuntona tai kahden hengen soluna.
Rakennuttaja ei voi vastata muuttuviin tarpeisiin kovinkaan nopeasti. Kestää ainakin viisi vuotta ennen kuin kysynnän muutoksiin voidaan vastata uudella opiskelija-asunnolla.
"Se oli minulle kaiken aikaa ihan selvää, että HOASin talot oli rakennettu väärille paikoille", vuosien 1989-2002 toimitusjohtaja Jorma Vanhanen toteaa.
HOAS alkoi Vanhasen kaudella suunnitella uudistuotantoa kysynnän perusteella. Keskeisestä sijainnista joko lähellä oppilaitoksia, hyviä kulkuyhteyksiä tai Helsingin keskustaa tuli säätiön rakennuttamistoiminnan mantra. Päämääränä oli ennen kaikkea laskea "Vantaan metsissä" sijaitsevien kohteiden suhteellista määrää ja lisätä tuotantoa Helsingin ja Espoon alueelle.
Sen lisäksi että asuntojen on pelätty sijaitsevan väärässä paikassa, niitä on pelätty olevan liikaa. Säätiö on rakennuttanut 2000-luvulla tarkoituksella maltillisesti. Silti 2008 elokuussa saavutettiin kaikkien aikojen ennätys - 6000 asunnonhakijaa.
"Puolet hakijoista ei ota asuntotarjousta vastaan", Valkjärvi selittää. "Samat ihmiset ovat monessa eri jonossa, ja osalla on olemassa oleva asunto, josta halutaan toiseen. Jos he toteavat, että tarjous ei tyydytä, niin sitä ei vaihdeta", Valkjärvi selittää.
Asuntoja jonottavat myös monet pääkaupunkiseutulaiset nuoret, joiden asuntotarve ei ole niin ilmeinen kuin muualta muuttavilta.
40 vuoden aikana HOAS on rakennuttanut pääkaupunkiseudulle yhteensä 8200 opiskelija-asuntoa. Asukkaita säätiöllä on noin 17000. Se on viidennes kaikista pääkaupunkiseudun opiskelijoista.
Seuraavien vuosien aikana HOAS on rakentamassa muun muassa Länsisatamaan, Kalasatamaan, Viikkiin ja Matinkylään. Tulevaisuudessa uudisrakentamista enemmän työtä koituu olemassa olevien rakennusten peruskorjauksesta. 1970-luvulla rakennetut talot vaativat jo toista remonttia, koska opiskelijat kuluttavat asuntoja poikkeuksellisen paljon.
"Asunnoissa on suuri vaihtuvuus ja tavaroita kannetaan ja siirretään edes takaisin. Eikä kukaan halua pitää taulua samassa paikassa", Valkjärvi selittää.
Opiskelijat eivät kuluta enää merkittävästi kuitenkaan naapureiden hermoja. Heille kaavoitetaan asuntoja muiden asukasryhmien sekaan. "Opiskelija-asuminen muistuttaa yhä enemmän normaalia asumista. Opiskelijat kelpuutetaan jo naapureiksikin", Valkjärvi luonnehtii.
Janne Luotola
