TKK:lle Ari pääsi vuonna 1981, mutta opiskelun hän aloitti 1982 suoritettuaan asepalveluksen. Varsinainen opiskelu ei juuri 1980-luvulla poikennut opiskelusta 21. vuosisadalla. ”Tietotekniikkaa ei tietenkään käytetty yhtä paljon kuin nykyään. Ilmoittautuminen tentteihin tapahtui paperilistojen avulla”, Ari toteaa.
Ensimmäiset pari vuotta vierähtivät tehokkaasti opiskellessa, mutta joskus syksyn 1984 tienoilla opiskelut jumiutuvat akateemiseen suohon. ”Olin siihen aikaan niin masentunut ja ahdistunut, että opiskelusta ei tullut enää yhtään mitään.” Pelastuksena tilanteeseen olivat kielikeskuksen lukuisat kielikurssit ja jotkin ammattiainekurssit.
Lopullisesti Ari päätti keskeyttää opintonsa vuonna 1990. Tässä vaiheessa hän oli jo tosin ehtinyt kuitenkin suorittaa kaksi kolmasosaa tutkinnosta. ”Oikeastaan olin jo toisesta vuodesta lähtien pohtinut, että olenko oikealla alalla?”
Opintojen keskeyttämisen jälkeen Ari teki sekalaisia hommia. ”Ensin ajattelin siirtyä vapaaksi taiteilijaksi. Mutta sitten huomasin, että vapaan taiteilijan elämä vaati itsekuria, jota minulla ei ollut.” Seuraavaksi hän työskenteli puolivuotta Fazerin musiikkikaupassa myymässä sähköpianoja. ”Se oli kiva työ”, Ari muistelee.
Vuoden 1991 syksyllä hän siirtyi työskentelemään maahanmuuttajalapsien koulunkäyntiavustajaksi Pukinmäen kouluun. Lapset tulivat eri maista kuten Somaliasta, Vietnamista ja Kamputseasta. ”Tapaan vielä silloin tällöin nykyäänkin entisiä oppilaitani kaupungilla”, Ari kertoo. Alun perin Arin pestin piti vain kestää puolitoista kuukautta, koska rahoitusta ei ollut enempää. Kun työ loppui, meni Ari koulun rehtorin puheille ja kysyi olisiko mahdollista, että hän saisi tehdä työtä ilmaiseksi. Rehtorilla ei tietenkään ollut mitään ajatusta vastaan. Hiukan myöhemmin hän sai muutettua kouluavustajan työnsä työllistämistyöksi.
Kesällä 1992 Ari vietti kaksi kuukautta mummonsa luona Porvoossa. ”Mummoni oli kotoisin Antreasta ja halusin oppia karjalan murteen kunnolla. Viihdyin mummoni luona erittäin hyvin.” Mummollaan ollessaan Ari myös äänitti 10 kasettia isoäitinsä kertomuksia. ”Hän oli jo siinä vaiheessa jonkin verran dementoitunut, joten hänen useimmat tarinansa olivat vuosikymmenien takaa.” Mummolassa oloa Ari pitää kuitenkin hyvänä kokemuksena. ”Kun myöhemmin työskentelin vanhainkodeissa, olin jo oppinut tulemaan toimeen vanhusten kanssa.” Porvoossa kypsyi myös ajatus laulajaksi ryhtymisestä.
Ensimmäisen laulukeikkansa Ari heitti Tupperware-kutsuilla kesällä 1993. Ari alkoi myös työskennellä katulaulajana. Väärä äänenkäyttö tosin johti kurkun kipeytymiseen syksyllä 1993. Ongelmaan auttoivat hyvä puheterapia ja laulutunnit. Vuosina 1997–2000 hän työskenteli viihdyttäjän Roihuvuoren vanhusten keskuksessa ja Myllypuron sairaalassa. Vähitellen myös muu trubaduuri-keikkailu alkoi piristyä.
Ari muistaa tarkalleen sen päivän jolloin hän päätti aloittaa opiskelun TKK:lla uudelleen. ”Istuin eräänä elokuun aamuna vuonna 2001 tosi masentuneena kotisohvalla ja päätin pyytää Jumalalta, että pääsisin takaisin TKK:lle opiskelemaan. Kynnys hakeutua itse takaisin kouluun oli jo liian suuri.” Johdatusta tai ei, mutta samana päivänä postiluukusta kolahti opintojensa keskeyttäneille suunnattu lehtinen, jossa tarjottiin mahdollisuutta saattaa opinnot päätökseen Otatedi-projektin puitteissa. Luonnollisesti Ari tarttui heti tilaisuuteen.
Ohjelmaan pääseminen oli Arille pelkkä muodollisuus, koska hän oli suorittanut jo niin suuren osan tutkinnostaan. Opinnot alkoivat uudelleen syksyllä 2002. ”Meille uudestaan aloittaville järjestettiin tilaisuus, jossa eräs uudelleen aloittanut opiskelijapuhuja aloitti puheensa tuomalla terveisiä tentistä.” Kysyttäessä miltä tuntui aloittaa opiskelu uudelleen Ari melkein loikkaa Täffan pöydälle. ”Se tuntui tosi hyvältä!” Ari hehkuttaa. Hän jatkaa: ”Sain valtavasti uusia ihmiskontakteja ja virikkeitä, koska en enää istunut kotona niin paljon. Uudelleen aloittaminen on ollut hyvin positiivinen asia.” Ari innostuu lisää: ”Haluaisin erityisesti kiittää kaikki opiskelukavereita, joita olen saanut sen jälkeen kun aloitin uudestaan. Opiskelun onnistuminen edellyttää riittävästi hyviä ihmiskontakteja. Haluaisin myös kiittää Otatedi-projektin vetäjiä sekä rehtoria, professoreita ja muuta henkilökuntaa tuesta ja myönteisestä suhtautumisesta.”