Työkaverit potkivat päähän, eikä esimiehiä tunnu kiinnostavan. Osa heistä on jopa mukana syrjimässä. Tietoteekkari Antti Heinilä kertoo, miltä se tuntuu.

”Mulla oli työ, ei ole enää”, Antti Heinilä sanoo ja palauttelee mieliin parin vuoden takaisia tapahtumia työpaikallaan, suuressa ohjelmistoalan yrityksessä.

Heinilä sanottiin irti pitkän sairaus­lomaputken päätteeksi joulukuussa 2002. Lomalle hän oli joutunut kiusaamisesta johtuneiden fyysisten oireiden vuoksi.

Heinilä koki, että jotkut kollegat, jopa esimiestasolla olevat, piikittelivät häntä vähän väliä. Avokonttorissa pottuilu häiritsi muitakin. ”Yksi työkaveri sanoi ääneenkin, että antakaa hänen nyt olla rauhassa.”

Heinilä myöntää, että hän on saattanut pistää itsekin liikkeelle joitain huhuja. ”Mutta yleensä ne ovat vääristyneet matkalla.” Hän esimerkiksi kertoo kopioineensa ohjelmia omalle kotikoneelleen, jotta ei enää joutuisi viettämään kiireisinä aikoina öitä töissä. ”Ohjelmat olisivat olleet saatavissa netistä ilmaiseksikin. Työpaikalla lähti kuitenkin liikkeelle huhu, että olisin varastanut työnantajani salaisen lähdekoodin. Kun kysyin pomolta, epäilläänkö minua jostakin, vastaus oli kieltävä.”

Vähitellen työmotivaatio väheni, ja Heinilä oli töissä niin vähän kuin mahdollista, vaikka töitä olisi ollut paljon.

Muutama vuosi sitten IT-firmoissa elettiin erityisen hektistä aikaa. Heinilän työpaikkakin oli täynnä nuoria miehiä, jotka painoivat pitkää päivää ja kilpailivat keskenään. Heinilä itse arvelee johtajien purkaneen stressiään työntekijöihin. Ulkopuolisen konsulttifirman antama esimieskoulutus pehmensi tilannetta jonkin verran, mutta Heinilälle työnteko oli edelleen vaikeaa.

Puheet pomolle kaikuivat kuin kuuroille korville. Oma esimies antoi ymmärtää, että työpaikkaa vaihtamalla samat ongelmat seuraisivat perässä. ”Hänen mielestään aiheutin ongelmat itse.”

Vaikka Heinilä koki, että vaikuttamisen mahdollisuudet olivat olemattomat, hän yritti puhua kiusaamisesta säännöllisin väliajoin sekä omien esimiesten että henkilöstöosaston johtajien kanssa. Keskustelut eivät tuottaneet tulosta.

Heinilä alkoi eristäytyä. Ensin hän siirsi tavaransa syrjäisempään työpisteeseen avokonttorissa. Keväällä 2002 Heinilä sai ensimmäiset fyysiset oireensa, jotka pysäyttivät. ”Maha oli ollut sekaisin jo pitkään, mutta olin tottunut siihen. Hätkähdin vasta, kun rintakivut alkoivat.” Työpaikkalääkäri määräsi ensin pari viikkoa sairaslomaa. Kesällä työkyvyttömyyttä kesti jo pari kuukautta. ”En työskennellyt kovin tehokkaasti sairauslomien välilläkään”, Heinilä sanoo.

Syntyi kierre: Heinilän työnteko oli tehotonta kiusaamisen vuoksi. Tehottomuus aiheutti lisää kiusaamista, kommentteja kollegoilta ja epäilyä esimiehiltä. Loppusyksystä Heinilä jäi uudelle pidemmälle sairauslomalle, jolta hän ei enää palannut töihin.

”Eristäydyin kotiin. Kävin kaupassa ja surffailin netissä. Vaihdoin puhelinliittymää, jotta vain lähipiiri saisi minut kiinni. Kun en ollut viikkoon näyttäytynyt työpaikalla, sain veljeni kautta irtisanomispaperit.” Vähitellen Heinilän verenpaine laski ja ruoansulatus palautui normaaliksi.

Paitsi työpaikalla, Heinilä kokee tulleensa kiusatuksi myös peruskoulussa ja Teknillisessä korkeakoulussa. ”Koulussa minua kiusattiin, koska menestyin. TKK:ssa kiusaaminen on ollut lähinnä selän takana puhumista ja juoruilua.” Heinilä arvelee, että työpaikalla ja TKK:ssa kiusaamisella on yhteys toisiinsa, koska molemmissa on samoja ja toisilleen tuttuja ihmisiä.

Mitä enemmän joutuu kiusatuksi, sitä enemmän se pelottaa. ”Oma kestokyky vähenee, ja entistä pienemmät asiat häiritsevät. Pahinta on pelko omia reaktioita kohtaan. Stressaavissa kiusaamistilanteissa naamani alkaa punottaa.” Heinilälle on sattunut yhä useammin tapauksia, joista hän ei edes ole aivan varma, kiusataanko häntä todella, vai tuntuuko se vain siltä.

Heinilä on ottanut asiassa yhteyttä otapappiin, Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön lääkäriin, TKK:n lakimiehiin, Kiusattujen tuki ry:een ja TKY:n sosiaalipoliittiseen sektoriin. Hänelle on muodostunut miltei pakkomielle siitä, että asialle – lähinnä kiusaamiselle TKK:ssa – on saatava selkeä loppu. ”Haluaisin, että asioilla olisi joku konkreettinen päätepiste. Kiusaaminen on sellainen mörkö, joka painaa mieltä jatkuvasti.” Heinilän mielestä päätepiste voisi olla vaikka yhteinen keskustelutilaisuus kiusaajien kanssa, mutta itse hän ei kykene sellaisen järjestämiseen. ”Jos joku kutsuisi sen koolle, menisin mielelläni paikalle.” Heinilä toivoo myös saavansa konkreettisia ohjeita, mitä kiusaamistilanteessa pitäisi tehdä.