Joulukuisena tiistai-iltapäivänä Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen B-sali on tupaten täynnä. Viimeisenä saapuneet joutuvat seisomaan käytävillä, kun systeemitieteiden professori Esa Saarinen pitää virkaanastujaisesitelmäänsä soveltavan filosofian luovasta räjähdysvoimasta.
”Melkoinen kirjo ihmisiä siellä oli M.A. Nummisesta Lenita Airistoon, (Suomen Akatemian) Reijo Vihkoon ja (Nokia Mobile Phonesin) Matti Alahuhtaan”, luettelee professori Saarinen kuin ohimennen ja kohentelee takkatulta muutamaa päivää myöhemmin Bulevardin-työhuoneellaan – tai ”meditatiivisessa penthousessa”, kuten seminaariopiskelijat huoneistoa kutsuvat.
Raitavaan pukuun sonnustautunut Saarinen ei petä asuvalinnalla, mutta on puhuessaan yllättäen vakava, harkitsevainen, jopa varautunut, ja punnitsee sanansa huolellisesti ja tietoisesti.
”Vastaanotto TKK:lla on ollut kerta kaikkiaan innoittava. On hämmästyttävää, kuinka luontevasti edustamani filosofia sopii Otaniemeen. Tässä on valtavasti yllätysaineksia”, Saarinen sanoo.
”Merkittävää on se, että ei ole perustettu erillistä oppituolia vaan filosofia on tuotu olemassa oleviin rakenteisiin. Tämä on mullistava osoitus TKK:n organisatorisesta innovatiivisuudesta.” Äänessä ei kuulu ironian häivää. Saarinen siis ottaa pestinsä vakavasti – ja TKK filosofin?
Saarinen sai kutsun systeemitieteiden professoriksi viime huhtikuussa mutta on hoitanut virkaa osa-aikaisesti jo vuoden 2001 alusta. Kun Systeemianalyysin laboratorion johtaja Raimo P. Hämäläinen vuosia sitten ensimmäisiä kertoja ehdotti Saariselle TKK:lla opettamista, tämä vierasti ajatusta.
”Ajattelin tuolloin aika kapea-alaisesti TKK:sta. En nähnyt pointtia kehitellä filosofiaa nimenomaan insinöörikoulutuksen tarpeisiin.”
Mielen muutti Hämäläisen avaus, että tekniikan opetuksessakin on kyse kokonaisuuksia koskevasta moniulotteisesta ajattelusta.”Juuri siihen yritän itsekin vaikuttaa lisäämällä ihmisten mielikuvitusta ja näkemyskykyä. Yritän vahvistaa ihmisten halua ja innostusta ajatella itse ja vaihtoehtoisesti.”
”Nojaan järkeen ja analyyttiseen otteeseen ja haluan, että luentoni ovat erittäin johdonmukaisia. Mutta samalla niissä täytyy olla tiettyä tunnevoimaa ja dramaturgista voimaa.”
Kateedereilta tuttu ”fantastinen” ja ”dynaaminen” ”latistamisen mankelia” vastaan taisteleva ”elämänmestaruuden” verbaali-ilotulitus vilahtelee professorin työhuonepuheessakin. Eikä se edes ärsytä. Keski-ikäisenä ja -luokkaisena menestyjänä Saarisella on varaa olla lakonisen itsevarma sanomastaan.
Esa Saarinen kiinnostui filosofiasta alun perin elämänkatsomuksellisista syistä. Väiteltyään 24-vuotiaana tohtoriksi filosofisesta logiikasta hän innostui 80-luvulla mediassa ja kulttuurielämässä vaikuttamiseen.
”Monet pitivät otteitani 80-luvulla ja sen jälkeenkin ristiriitaisina mutta itse en ole pelännyt tällaisia ristiriitoja. Olen halunnut seurata intuitiivisesti hahmottuvia sisäisiä näköalojani aika rohkeasti.”
”En oikeastaan usko perusnäkemysteni muuttuneen matkan varrella kovin valtavasti. Mutta toivottavasti kuvani maailmasta on täydentynyt ja syventynyt”, professori toteaa nyt.
90-luvulla hän toimi Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian yliassistenttina ja järjesti samanaikaisesti yritysseminaareja tuhansille kuulijoille. Akateemisissa piireissä Saarisen värikästä julkisuuskuvaa ja yritysyhteyksiä siedettiin nihkeästi.
”Yliopistolla jouduin jossain määrin tylpistämään itseäni ja sitä, mitä edustan. Yliopistolla on upeita tyyppejä mutta myös aika vahvaa kyynisyyttä ja snobbailevaa vieraantuneisuutta arjen elämästä, jota halveksitaan.”
Saarinen aikoo jatkaa kenttäsaarnauksen missiotaan ja kokee, että TKK:lla yhteiskuntasuhteet nähdään myönteisenä asiana.
”Arjen filosofiani elää vuorovaikutuksistaan. Toisaalta uskon, että opiskelijat hyötyvät kontakteistani ja saan opetukseen käytännön näköalaa”, hän perustelee. ”Pelkässä akateemisen filosofian harjoittamisessa on ultra-abstraktoitumisen ja elämästä etääntymisen uhka. Valtaosa korkeakoulufilosofiasta onkin kummallista erillistiedettä, jolla ei ole mitään tekemistä arjen kanssa.”
Saariselle henkilökohtaisesti merkittävin on Sokrateen soveltavan filosofian perintö. Sokrates vertasi itseään laiskaa hevosta herättelevään filosofiseen paarmaan, joka ravistelee totuttuja asenteita.
Saaris-paarma jahtaa seuraavat viisi vuotta insinööriopiskelijaa. Professorin mukaan teknistyvän maailman moraalissa on aina kyse yksilöiden etiikasta.
”Filosofian anti teekkarille on tukea tämän ajattelun moniulotteistumista ja ihmiseksi kasvun prosessia. On tärkeää, että teekkari miettii opiskelunsa kuluessa tulevan elämänkulkunsa päälinjoja. Itse haluan antaa hänelle erittelyvoimaa ja näkemystä siihen, miten oma elämänfilosofia kiertyy auki. Ymmärrys kokonaisuuksista ja suhteet toisiin ihmisiin saavat syvyyttä filosofian kautta. Insinööri on muutakin kuin osaamisensa – ihminen, joka voi elää elämänsä enemmän tai vähemmän monipuolisesti. Hänen kykynsä eritellä omaa elämänfilosofiaansa on tässä yksi ratkaiseva ainesosa.”
Saarisen mielestä teekkarit ovat lähtökohtaisesti avoimempia uudelle kuin yliopisto-opiskelijat.
”Tekniikan opiskelijoiden ote asioihin on toiminnallinen ja vuorovaikutteinen. He eivät kriittisesti nyrpistellen ensimmäiseksi kysy, mikä jossain ideassa on väärin, vaan mitä mahdollisuuksia siitä käsin avautuu. Insinööriajattelun ratkaisukeskeisyys on lähellä myös omaa ajatteluani.”
Entinen Albertinkadun punktohtori ja terässinfonikko haluaa pysyä Otaniemessäkin vahvasti oma itsenään.
”Täytän ensi vuonna 50 vuotta. En halua puuhastella piirikunnallisen problematiikan parissa vaan perussointi pitää olla isompiin rekistereihin. Hommissa täytyy olla rokkanrollia ja henkeä, potkua ja latinkia. Eihän Rollaritkaan näytä ihan samalta kuin uransa alussa”, naurahtaa Saarinen hurmaavan itsetietoisesti ja kampaa tukkansa valokuvaa varten.