Polyteekkari |
![]() |
![]() |
![]() |
Minkälaista on elämä perheessä, jossa on kaksi sarjakuvataiteilijaa?
Sarjakuvaperheessä myös kolmivuotias lukee vanhempiensa taidetta.
Työtä ei tehdä tietokoneella eikä myyntituloilla rikastu, mutta
sarjakuvan ammattilaiset ymmärtävät kumppaniaan kuin insinööri toista.
Tuomas Kangasniemi
Katja Tukiainen, sarjakuvataitelija Helsingistä, sai talvella viestin Norjasta. "Ottivat yhteyttä ja kysyivät, osallistuisinko sikäläiseen näyttelyyn nyt toukokuussa. Suomesta kutsun oli saanut kaksi henkeä. Sinä ja eräs Matti Hagelberg, he kertoivat, ja kehottivat sanomaan terveisiä, jos sattuisin tuntemaan."
"Ei tarvinnut kauas huhuilla", Tukiainen jatkaa. "Sanoin, että Matti
on elämänkumppanini. Eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta, kun tällä
lailla sattui."
Kaapelitehtaan kahviossa istuvat Hagelberg ja Tukiainen ovat molemmat palkittuja sarjakuvataiteilijoita - kumpikin on saanut muun muassa Suomen sarjakuvaseuran Puupää-hatun, Hagelberg 1997 ja Tukiainen 2003. Vuosittain myönnettävä palkinto on kotimaisen sarjakuvan arvostetuin tunnustus.
"Oma hattuni on kylläkin pahvilaatikossa ja loota komerossa",
Hagelberg virkkaa ja viittaa palkintoon, joka on päähine aivan
konkreettisesti. "Yritän piilottaa kaikki tuollaiset pystit heti. Katja
tosin pitää hattuaan keittiön hyllyllä."
Sarjakuvapariskuntaa on kiitelty, mutta rahasampoa he eivät ole
takoneet. Tukiainen pitää epävarmoja tuloja raskaimpana taakkana kahden
kuvataiteilijan taloudessa. "Olisi paljon helpompaa, jos edes toinen
voisi laskea sen varaan, että on säännölliset ansiot useammaksi
vuodeksi eteenpäin."
Kustannuspalkkiot sarjakuvakirjoista ovat melko vaatimattomat.
Vuonna 2004 valmistunut Kekkonen-albumi on saanut kaksi
Kultahuippu-tunnustusta ja Hagelbergilta kului sen tekemiseen neljä
vuotta, mutta kotimaan kustannusoikeuksista hänelle niukalti.
Tarkkoja lukuja taiteilijat eivät halua kertoa, mutta
suuruusluokasta vihjataan: lähempänä kuukauden kuin vuoden normaalia
palkkaa. "Se oli kuitenkin Suomen oloissa normaali määrä", Tukiainen
toteaa.
"Yhä enemmän tulee kuitenkin ulkomailta. Ranskassa on julkaistu enemmän
kuin viisi albumia, osa englanniksi, osa ranskaksi. Yhteensä vientiä on
ollut viiteentoista maahan", Hagelberg laskeskelee.
"Suomen kielialue on liian pieni. Kovin moni ei menesty täällä pelkillä markkinatuloilla", Tukiainen lisää. Tärkeä tulonlähde ovatkin Suomen kulttuurirahaston taiteilija-apurahat. "Niillä Kekkonen tehtiin", Matti Hagelberg sanoo. Tukiainen haluaa kuitenkin muistuttaa, että selviytymisleikkiä heidän taloutensa kokonaisuutena ei ole. "Jotain hyvien tulojen ja välttämättömän välistä."
Sarjakuvien piirtämisen lisäksi kumpikin myös opettaa alaa
Taideteollisessa korkeakoulussa. Hagelberg on vieraillut myös TKK:n
arkkitehtien tuntiopettajana.
Taidesarjakuva on Hagelbergin ja Tukiaisen mielestä osuva nimitys
heidän hengentuotteilleen. Totisempi asenne alaan saattaa olla myös
yksi syy, jonka vuoksi suuri yleisömenestys ei ole auennut: esimerkiksi
lehdissä kummankaan sarjakuvia ei ole julkaistu kuin silloin tällöin.
Albumien ja sarjakuva-antologioiden lisäksi tyypillinen media onkin
ollut taidenäyttely.
"Me emme tee sanomalehtityyliin viihdettä. On turha kuvitella, että meidän kanssamme voisi jutella sarjakuvista jotenkin kepeästi. On hyvä, että meillä on keskenämme suunnilleen sama vakava käsitys", Tukiainen sanoo.
Hagelberg kuitenkin huomauttaa, että he eivät halua vähätellä
kollegojaan, eikä heillä ole antipatioita viihdetaiteilijoita kohtaan.
"Itse asiassa voisin sanoa, että on aika ikävää, kuinka taidealalla
taloudellinen menestys kääntyy joskus itseä vastaan", Tukiainen jatkaa
ja ilmaisee harmiaan.
"Siinä on ehkä hiukan kateutta, mutta myös jotain huonosti
määriteltävää. Ehkä se on sellaista, että ajatellaan, että kunnon
taiteilijan pitäisi aina kituuttaa. Toisaalta onneksi sarjakuvalla on
hieman kevyempi imago. Juuri viihdepuolen vuoksi se on ihmisten
silmissä vähän "hassu" ja "kepeä", siihen ei kiinnitetä negatiivisessa
mielessä liikaa huomiota."
Uransa Matti Hagelberg ja Katja Tukiainen aloittivat kumpikin
1990-luvun alussa. Tällä hetkellä Hagelberg työstää kolmiosaista
kokonaisuutta, jonka keskimmäinen kappale Kekkonen-albumi oli.
"Trilogian viimeisen olisi tarkoitus olla valmis 2009, nimeksi sille on
tulossa Silvia Regina."
Tukiainen julkaisi juuri Kisun ABC:n, yli kolmivuotiaille tarkoitetun sarjakuvakirjan. "Parnasso-lehden mukaan siitä ovat pitäneet myös isät, äidit ja isoäidit. En aliarvioi lapsia.", taiteilija hymyilee teokselleen. Kevään aikana hän valmistelee myös kuvataidenäyttelyä, jonka tyylilajina ei ole sarjakuva.
Omaksi viihteekseen taiteilijat eivät lue sarjakuvaa erityisen
runsaasti. "Juuri äsken olen lukenut Kati Kovacsia ja Pauli Kalliota.
Anke Feuchtenbergerilta luen kaiken, mutta näiden lisäksi en kovin
paljon", Tukiainen paljastaa.
Hagelbergilla valikoima on hieman laajempi. Isoista hiteistä hänen
listalleen osuu vain Tenavat, mutta muuten hän kuvailee listaansa
alternatiivityyliseksi. "Chester Brown, Mark Beyer, Jeffrey Brown ja
Charles Burns", hän sanoo.
Toisensa sarjakuva-ammattilaiset tapasivat vuonna 2000. Yhteisen lapsen
Tukiainen ja Hagelberg saivat 2003. Tuoreen äidin teoksiin perheen
kasvu on vaikuttanut. "Perhe ilmestyi aika nopeasti sarjakuviini",
Tukiainen sanoo. Hän myöntää muutenkin käyttävänsä paljon elementtejä
normaalista arkielämästä.
Avomies sen sijaan ei piirrä perheestään. "Sarjakuvissani ei ole
juurikaan aineistoa suoraan omista kokemuksistani. Matti Hagelberg
-niminen hahmo minulla on, se en ole minä. Matilla ja minulla on vain
sama nimi."
"Niin, aika jännää oikeastaan, kuinka meidän minä-hahmomme ovat melkein vastakohdat", Tukiainen vastaa.
Tukiaisen ja Hagelbergin työtapoihin kuuluu myös kommentoida
toistensa sarjakuvia. "Sellaista ennen kaikkea, että kysytään, aukeaako
tämä ja tämä, onko asia ymmärrettävää", Hagelberg kertoo.
Jos lapsi on sarjakuvissa, sarjakuvat ovat myös lapsen elämässä.
"Kolmivuotiaamme lukee albumeitamme. Hän tietää lukevansa meidän
teoksiamme ja tunnistaa isän ja äidin piirrokset toisistaan. Se tuntuu
ihmeelliseltä", Tukiainen ihastelee.
Perhe-elämässä molemmat puoliskot pitävät yhteistä kiinnostuksen kohdetta hyvänä, vaikka raha-asioissa se ei ole aina plussaa. "Yleensä ei edes huomaa, miten paljon elämässä helpottaa, kun tietää, mistä toinen puhuu. Ei tarvitse selittää, miten milloinkin toimitaan ja että taide voi viedä elämästä paljon aikaa", molemmat sanovat jokseenkin yksimielisinä.
"Pieni negatiivinen puoli on myös se, että aina ei pääse sarjakuvia
karkuun ollenkaan. Vaikka itse olisi päättänyt, ettei illalla tehdä
töitä, toisen tilanne saattaa olla toinen", Tukiainen miettii.
Virnistys saattelee keskustelua eteenpäin, kun puheeksi tulee
digitaalitekniikka. Matti Hagelbergin vastaus on täystyrmäys. "En käytä
tietokonetta sarjakuvieni tekoon yhtään. Ulkomaiset yhteistyökumppanit
tekstaavat puhekuplat koneella, ja sitä apua kyllä arvostan. Voin sanoa
isot kiitokset tästä Jesse Kühnille, joka teki tarkoitusta varten
käsialaani vastaavan fontin."
"Itse minun ei tarvitse koskea edes skannereihin. Vihaan niitä", Hagelberg jatkaa. "Filmiä ymmärsin vielä jotenkin, mutta pikselit ovat paha. Painotuotteesta niitä ei erota, mutta inhoan ajatusta, että periaatteessa siinä on kuitenkin neliönmuotoisia pikseleitä", hän virnistää enemmän kuin puoliksi tosissaan.
Tukiainen pitää itseään enemmän sopeutujana, mitä tietotekniikkaan tulee. "Minulle skanneri on ystävä ja tykkään kuvankäsittelystä. En ole niin mustavalkoinen", hän piikittelee hymyssä suin miehelleen. "Silti työstäni tapahtuu tietokoneella vain kymmenisen prosenttia."
Yhteinen inhokki on sähköposti. Puupää-palkitut kertovat käyttävänsä sitä vain pakon vuoksi. "Ilman tietokonetta kaikki käy nopeammin", Katja Tukiainen puhahtaa. "Näyttelypyyntöjä kun tulee, niin toivon aina, että voisi jatkaa soittamalla. Se on meidän mielestämme paljon rennompaa, mutta puhelin tuntuu pelottavan monia ihmisiä."
Ennen kuin toimittaja ehtii pahoitella yhteydenpidon välineitä,
Tukiainen jatkaa. "Teihin teekkareihin pidimme yhteyttä maililla, koska
se on teidän tapanne. Yritämme ymmärtää teitä."
Hagelbergin piirtotekniikka ei ole muutenkaan helpoin. Hänen
kumppaninsa käyttää perinteisesti kynää ja maalia, mutta mies tekee
sarjakuvansa neliön muotoisille levyille, raavekartongeille. Valkoinen
pohjaväri tulee esille, kun musta päällyste raaputetaan päältä pois -
Hagelbergin sarjakuvat syntyvät mattoveitsellä. Työtavan hän otti
käyttöönsä 1991.
Raaputustyö on erityisen hidasta. Yhteen noin 20 senttimetrin
kokoiseen sivuun kuluu helposti viikko. "Aiemmin saatoin saada
puolitoista levyä viikossa, mutta nykyisin on ollut verkkaisempaa.
Työaikaa voi kulua aivan muuhunkin, mikä hidastaa entisestään",
Hagelberg harmittelee.
"Ihan turha on siis sanoa, että tämä olisi jotenkin helppoa ja kevyttä", Tukiainen pistää lopuksi väliin.